maanantai 6. marraskuuta 2017

112 osumaa - Sarjakuvataiteilijan päiväkirja, Milla Paloniemi






"Emmä voi piirtää tästä... Älä piirrä tästä. Se lukee tän."


Luin tämän sarjakuvateoksen erään tutkijakollegani Facebook-avautumisen ansiosta. Kävimme tästä 112 osumaa - Sarjakuvataiteilijan päiväkirja -teoksesta (julk. 2016) erinomaisen keskustelun, jonka seurauksena tein kaukolainapyynnön, jota ei tarvinnut katua. Paloniemen omaelämänkerrallinen "Carrie Bradshaw kohtaa Bridget Jonesin kohtaa Milla Paloniemen" -tarina piti minut tiiviisti otteessaan. Luin 112 osumaa -sarjakuvakirjan hyvin nopeasti läpi, ja palasin sen jälkeen uudelleen Facebookkiin keskustelemaan siitä. Muistelen tuota keskusteluketjua edelleen suurella lämmöllä, se oli yksi antoisimmista keskusteluista, joita olen koskaan Facebookissa käynyt.

Paloniemen levoton rimpuilu on tuttua monelle nykyajan Tinder-sinkulle, ja Kiroilevan siilin luoja on ollut hyvin rohkea avautuessaan tuosta kaikesta julkisesti. Varsinkin, kun sarjakuvissa käsitellään myös fyysisiä ja henkisiä sairauksia ja ongelmia, kuten bulimiaa ja vaurioitunutta selkärankaa.

Lisäksi vaikutti siltä, että päähenkilö kärsi jonkinasteisesta masennuksesta. Teoksen lukemisesta on tätä kirjoittaessa jo sen verran aikaa, että en enää muista, mainittiinko masennus suoraan, mutta ainakin rivien välistä se välittyi muun muassa alentuneena itseluottamuksena, synkkyytenä ja itkuisuutena. Toki kyseessä saattoi olla myös parisuhteen päättymisestä johtuva erosurukin, jota lähdettiin liian nopeasti hoitamaan Tinderiin yksinjäämisen pelon vyöryessä päälle. Ja Tinderin kaltainen kertakäyttölihatiski on ihan vihoviimeinen paikka jo valmiiksi rikkinäiselle ihmiselle.

Asia, jonka loogisuutta voi olla vaikea ymmärtää on se, että päähenkilö tapailee samaan aikaan monia eri miehiä, mutta ottaa silti nokkiinsa, kun myös nämä miehet pyörittelevät samaan aikaan useampaa naista. Tässä on havaittavissa selkeä kaksoisstandardi. Mutta tällaista sekoilua se monesti on näinä Tinderin aikoina meillä Suomessakin; amerikkalainen deittikulttuuri on rantautunut myös tänne Pohjolaan. Monen eri ihmisen tapailu samanaikaisesti on normalisoitumassa, vaikka varsinainen polyamoria sopiikin pitkässä juoksussa vain muutamalle prosentille väestöstä.

Oman tulkintani perusteella sanoisin, että päähenkilö pyöritteli useampaa miestä samanaikaisesti siksi, että ei uskonut lopulta saavansa heistä ketään, ja piti siksi koko ajan monia vaihtoehtoja käsillä, koska ajatus yksinjäämisestä kauhistutti. Omanlaistaan ylikompensointia tuokin. Valitettavasti vain tällainen pakoreittien ja varavaihtoehtojen varmistelu johtaa suurella todennäköisyydellä siihen, että lopulta jää vain luu käteen. "You get what you give."

Päähenkilön käytös toi mieleeni uudehkon deitti-maailman termin nimeltä cushioning, joka tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen pitää koko ajan varalla useita eri kumppaniehdokkaita siinä pelossa, että yksi suhde ei toimikaan. Tämä ilmiö linkitetään ensisijaisesti tilanteisiin, joissa ollaan jo parisuhteessa, mutta tästä käytöksestä voi olla kyse joidenkin tahojen mukaan myös silloin, kun suhteen laatu on vielä epäselvä. Tinderin kaltaiset deittisovellukset ovat luonnollisesti lisänneet cushionong-tilanteiden syntymistä. Seuraava, cushioning-ilmiön psykologisia taustoja ja syitä kommentoiva sitaatti resonoi minusta vahvasti 112-osumaa kirjan päähenkilön mielenmaiseman kanssa:

As licensed psychologist and relationship expert, Dr. Jennifer Rhodes asserts "This would be what emotionally insecure people do and its not really a new phenomenon". "Quite frankly, it makes me sad that people have such trouble with emotional intimacy and talking about feeling scared with the person you are dating. You can't really fall in love unless you are ready to get hurt.Cushioning is for people who are not ready for real love." (vt.co.)


Yksinäisyyteensä hukkuva ihminen takertuu
kaikkiin mahdollisiin oljenkorsiin.

P.S.


Paloniemen sarjakuvablogin mukaan hän on nykyisin parisuhteessa, joskin menneet traumat ja toimintamallit tuovat suhteeseen haasteita. Lisäksi Paloniemi on hakeutumassa terapiaan. Ilahduin tästä uutisesta, sillä lukiessani 112 osumaa -teosta mieleni teki tuon tuostakin patistaa päähenkilö osaavan psykologin juttusille.

Minusta on hienoa, että Paloniemi puhuu avoimesti halustaan ja tarpeestaan saada terapiaa, sillä sitä stigmatisoidaan nyky-yhteiskunnassamme aivan liikaa. Toivottavasti joskus vielä koittaa se päivä, kun psykoterapiassa käynti ei herätä sen kummempia tunnereaktioita tai tarvetta salailuun, kuin hammaslääkärillä tai hierojalla poikkeaminenkaan. Mieli tarvitsee huoltoa siinä missä kehokin.

tiistai 31. lokakuuta 2017

The Amityville Horror, Jay Anson




Halloweenin kunniaksi..


Amityvillen tapaus on yksi maailman kuuluisimmista ja kiistellyimistä paranormaaleista mysteereistä. Asianomaiset ovat käyneet vuoron perään oikeudessa ja valheenpaljastuskokeissa selvittelemässä totuutta milloin kenellekin. Kaikki alkoi joulukuun 18. päivä vuonna 1975, kun viisihenkinen Lutzin perhe muutti New Yorkin Long Islandilla sijaitsevaan, suureen omakotitaloon, joka oli myynnissä tasoonsa nähden hyvin edulliseen hintaan. 

Syynä alhaiseen hintaan oli talossa vuotta aikaisemmin tapahtuneet DeFeon murhat. Tekohetkellä 23-vuotias Ronald DeFeo Jr. murhasi vanhempansa ja neljä sisarustaan näiden nukkuessa. Oikeudessa Ronald vetosi mielisairauteen. Hän on edelleen vankilassa suorittamassa elinkautista vankeusrangaistusta.

Tämä, The Amityville Horror -teos (julk. 1978), jossa keskitytään Lutzin perheen ja talon vihkineen papin kokemuksiin, osui taannoin silmiini Audiblen valikossa, ja päätin kuunnella sen. Tarinan kiistanalaisuus tuodaan esille heti kirjan esipuheessa, jossa tarinan uskottavuutta pohditaan monelta eri kannalta varsin kattavasti. Tämän jälkeen tapahtumat etenevät lineaarisesti, kahta eri juonilinjaa (Lutzit ja pappi) seuraten. 

En ota kantaa kertomuksen todenperäisyyteen. Ehkä perheen viisivuotiaalla tytöllä, Missyllä, todella oli ystävänään punasilmäinen sikademoni nimeltä Jodie, ehkä ei. Ehkä taloon ilmestyi iso kärpäslauma keskellä talvea, ilmassa leijui kuvottavia hajuja, ja seinällä ollut risti kääntyi ylösalaisin, ehkä ei. Se on kuitenkin fakta, että Lutzien perhe viihtyi talossa vain 28 päivää.

Epäilyksiä herättää se, että vain Lutzien perhe on kokenut yliluonnollisia ilmiöitä tässä kiinteistössä. Lisäksi muun muassa väite siitä, että talo sijaitsisi intiaanien hautausmaalla, on osoittautunut mahdottomaksi todistaa. Toisaalta, kuka tietää, ehkä joku perheen jäsenistä oli riivattu, ei itse talo?

Kuuntelukokemuksena Jay Jansonin kirjoittama The Amityville Horror oli mielenkiintoinen, ja juuri sopivan karmiva. Tarina oli rytmiltään ja rakenteeltaan onnistunut, ja se antoi ajattelemisen aihetta. Suosittelen kaikille kauhun ja paranormaalien ilmiöiden ystäville!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Vegetaristi, Han Kang







"Tien vieressä kasvavat puut palavat, leiskuvat vihrein liekein, jotka värähtelevät kuin valtavan villipedon kyljet"


Tämä Booker-palkittu, alkuperäiskielellä jo kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Vegataristi-romaani oli poikkeuksellisen koukuttava lukuelämys. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ahmin tekstiä tällaisella intensiteetillä, ja koin jopa vieroitusoireita, kun kirja ei ollut mukanani. Jotain eteläkorealainen Han Kang siis teki oikein. Mitä se sitten oli, onkin jo aivan toinen kysymys. 

Yksi asia on kuitenkin varma; tämä kirja meni ihon alle. Tunteet vaihtelivat kiinnostuksesta ja hämmästyksestä voimakkaaseen turhautumiseen ja jopa fyysiseen repulsioon. Kirja sisälsi kohtia, jotka pakottivat minut keskeyttämään lukemisen, koska aloin voida niin huonosti. Esimerkiksi eläinrääkkäys herätti minussa voimakasta pahaa oloa ja vihaa.

Kirjan päähenkilö, lihasta kieltäytyvä Yeong-hye oli minusta jokseenkin lannistava protagonisti. Kerta toisensa jälkeen hän teki poikkeavia valintoja silmääkään räpäyttämättä, eikä niille annettu varsinkaan loppua kohti kovinkaan hääppöisiä motiiveja. Voidaan toki puhua esimerkiksi ympäristönsuojelusta, luontosuhteesta ja ihan vaan itsemääräämisoikeudesta, mutta silti minulle jäi tunne, että ilmaan jäi liikaa kysymyksiä. Oma paras arvaukseni on, että Yeong-hye sulautui tarinan edetessä yhä enenevissä määrin osaksi luontoa. Aluksi hän kieltäytyi tuhoamasta sitä, ja lopulta uskoi jo itsekin olevansa puu. Mutta kukapa tietää, sillä Vegetaristi näyttää saaneen myös monet kirjabloggarikollegani hyvin hämilleen. Kukaan ei ole varma mistä pohjimmiltaan oli kyse, mutta kaikki ovat lumoutuneita.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Down the Rabbit Hole: Curious Adventures and Cautionary Tales of a Former Playboy Bunny, Holly Madison





Kirja, jonka sisällön Hugh Hefner kieltää


Vuosia sitten seurasin säännöllisesti Holly Madisonin tähdittämää The Girls Next Door -realitya, jossa kamerat dokumentoivat Playboy-moguli Hugh Hefnerin ja hänen tyttöystäviensä elämää Playboy-kartanossa. Se oli juuri sellaista sopivan kevyttä viihdettä, jonka saattoi jättää pyörimään taustalle esimerkiksi tiskatessa ja silittäessä. Vaaleanpunainen, kaukana omasta arkitodellisuudesta oleva höttö tuntui harmittomalta ja omalla tavallaan mielenkiintoiselta. Pieni juustoisuus ei haitannut tippaakaan.

Holly Madisonin Liisa Ihmemaassa -teemainen Down the Rabbit Hole: Curious Adventures and Cautionary Tales of a Former Playboy Bunny -muistelmateos (julk. 2015) maalaa satumaisen kartanon elämästä kuitenkin astetta synkemmän kuvan. Hefner ei olekaan mikään leppoisa vaari, vaan silmittömiä raivokohtauksia saava sovinistinen tyranni, joka murentaa tyttöystäviensä itseluottamuksen pala palalta, sanelee, miltä heidän tulee näyttää, ja usuttaa naiset toisiaan vastaan omaa egoaan pönkittääkseen. Hefnerin taloon muuttavat naiset näyttävät kaikki vaipuvan jonkinlaisen Tukholma-syndrooman valtaan, josta Madison on nyt herännyt. 

Hefner luonnollisesti kieltää kaiken, hänen mukaansa Madison on muokannut menneet tapahtumat uuteen uskoon tätä kirjaa kirjoittaessaan. Julkisuuskuvastaan tarkalle Hefnerille tällainen loanheitto ei käy, ja aiemmin hän onkin onnistunut säilyttämään hyvät välit kaikkiin exiinsä ja haareminsa jäseniin. Madison toi poikkeuksen sääntöön. 


(Pinterest)

maanantai 18. syyskuuta 2017

Nikki Sixxin maailma, Nikki Sixx





"Tarvitsemme friikkejä, koska pelkäämme niitä"


Luin jokin aika sitten Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja-omaelämänkerran. Se oli raju, mutta myös hyvin mukaansatempaava ja rehellinen teos, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa. Tästä Nikki Sixxin maailma -teoksesta (This is Gonna Hurt. Music, Photography, and Life Through the Distorted Lens of Nikki Sixx, 2011) ei valitettavasti voi sanoa samaa. Kaiken oleellisen kertoo ehkä se, että tämä kirja oli minulla kesken monta kuukautta, ja luin sen loppuun vasta, kun lainojen uusintakatto tuli vastaan.

Mötley Cruen viisikymppinen basisti on raitistumisen ja terapian myötä seestynyt ja päässyt tasapainoon itsensä kanssa, mutta samalla hänestä on valitettavasti tullut hieman tylsä elämänkertakirjan lukijan kannalta. Varsinkin, kun Sixx harrastaa paljon suurempaa itsesensuuria kuin aikaisemmin. Sinällään tämä on toki hyvin fiksua häneltä, ja huomaavaista läheisiä kohtaan. Elämänkertakirjojen fanina nautin kuitenkin enemmän teksteistä, joissa lukija päästetään kunnolla kertojan ihon alle. Tällaisia elämänkertoja kirjoittaa muun muassa brittiläinen reality-julkkis Katie Price.


Nikki ja ex-kihlattunsa Kat Von D.


Ehkä kiinnostavinta tässä kirjassa ovat Sixxin valokuvausharrastus ja hänen poikkeava estetiikantajunsa. Sixx on kiinnostunut asioista, joita yleensä pidetään groteskeina tai pelottavina. Hän kirjoittaa:

Valtavirran käsitys kauneudesta ja rakkaudesta on valheellinen. Useimmat ihmiset näkevät ruusussa romantiikan ja rakkauden. Minä näen siinä piikit, veritipat ja sydänsurut..
Muistan, kuinka lapsena katselin valokuvakirjaa friikeistä ja muista sirkusesiintyjistä, ja ihmettelin, miksi niitä pidettiin outoina. Kuvittelevatko ihmiset, ettei friikeillä ole tunteita, jos heiltä puuttuu raajoja? Eivätkö he pysty rakastamaan, jos heidän vartalonsa ovat epämuodustuneita? Eivätkö he ole kauniita, jos he eivät ole stereotyyppisiä? Ehkä me muut olemme rumia.

Kirja sisältää runsaasti valokuvia Nikkin kuvaamanlaisista, ulkoisesti tavalla tai toisella poikkeavista ihmisistä. Pidin tavasta, jolla kuvat oli toteutettu. Ne olivat taiteellisia, tarkkaan mietittyjä ja pysäyttäviä:






Myöskään Nikki ei kuitenkaan ole mikään pyhimys, mitä tulee ihmisten tuomitsemiseen. Kiinnitin huomiota tähän kommenttiin:

On käsittämätöntä, että jotkut tuhlaavat energiaansa tosi-tv -sarjoihin, kuten The Girls Next Dooriin, jossa jälkeenjääneet peroksidiblondit esittelevät tyhmyyttään. Miljoonat ihmiset istuvat sohvillaan katsomassa Hefin tyttöjä, sitä kuinka he tuijottavat peiliin niin kauan, että heistä tulee kokonaan silikonia.

Tämän mielipiteen perusteella voisin lämpimästi suositella Nikkille The Girls Next Door -sarjan päätähden, Holly Madisonin, elämänkertaa Down the Rabbit Hole: Curious Adventures and Cautionary Tales of a Former Playboy Bunny (julk. 2015). Siitä selviää, että myös Nikkin syvästi halveksumilla Playboy-tytöillä on sielu, ja omat kompleksiset taustansa. Lisäksi kaikki tytöt näyttävät samalta, koska Hefner on määrännyt niin, ei siksi, että kaikki tytöt haluaisivat oma-aloitteisesti ja luonnostaan olla sen näköisiä. Lopuksi vielä todettakoon, että Nikkin asemassa olisin kyllä aika hiljaa, koska mies on itse taluttanut alttarille kolme valokuvamallia, joista kaksi ensimmäistä ovat vieläpä poseeranneet -missäpä muuallakaan- kuin juuri Playboyssa. Pata kattilaa soimaa, ja niin edelleen.

torstai 7. syyskuuta 2017

Tauski - elämä ja teot, Antto Terras






Tauski-roast


Totesin tästä Antto Terrasin kirjoittamasta Tauski -elämä ja teot -elämänkerrasta (julk. 2016) taannoin Instagramissa seuraavaa: "Elämänkertojen suurkuluttajan totean, että #anttoterras :in #tauski #elämänkerta on kyllä ihan näppärästi kirjoitettu (plussaa #seiska :lle kettuilusta!) mutta ei tämä silti suosikkikirjojeni listalle pääse.. Tauskista yritettiin tehdä jonkinlaista sympaattista #antisankari -hahmoa, mutta lopputulos oli minusta #levoton #pintaraapaisu #yöunetmeni #aivoihinsattuu #notforme.."

Tästä statementistä on ehtinyt kulua jo jonkin verran aikaa, mutta olen edelleen samalla kannalla. Luin iskelmälaulaja Tauno Peltosen elämänkerran puhtaasti viihdemielessä, ja odotin etukäteen jotain kevyttä höttöä, mutta lopulta huomasinkin ahdistuvani. Vauhtia oli yksinkertaisesti liikaa, kerrontatapa liian pinnallinen ja hätäisä, enkä pitänyt siitä, kuinka ivallisesti Terras roustasi Tauskia kerta toisensa jälkeen, vaikka en Tauski-fani olekaan. Tämä vain meni hieman yli, enkä enää tiennyt, mitä ajatella. Tuli kiusaantunut olo.

Se, minkä tätä kirjaa lukiessani opin, oli että elämänkerroissa nautin erityisesti ihmisten sisäisten motiivien ja syy- seuraussuhteiden spekuloinnista. Haluan analysoida lukemaani, ja pohtia asioita kaikessa rauhassa yhdessä kirjoittajan kanssa. Tunnelmoida. Uppoutua ja samaistua. Mihinkään näistä ei tämä pilkallinen ADHD-rykäisy tarjonnut mahdollisuuksia. Jossain toisessa kontekstissa ja pieninä annoksina Terrasin tarinointi olisi ehkä voinut toimiakin, mutta elämänkertana tämä oli minusta kertakaikkisen hirvittävä.

Dublinin Guinness Storehousella ja Tauskin
elämänkerralla on muutakin yhteistä kuin pelkkä alkoholi..

sunnuntai 20. elokuuta 2017

The Murder of Princess Diana, The Truth Behind the Assassination of the Century, Noel Botham






Murhattiinko prinsessa Diana?


Tämän kuun 31. päivä tulee kuluneeksi tasan 20 vuotta siitä, kun maailman kuvatuin nainen, Walesin prinsessa Diana kuoli. Tämä on nostanut hänet uudelleen otsikkoihin, ja myös Dianan arkkivihollinen, Cornwallin herttuatar Camilla Parker Bowles julkaisi oman vastineensa tarinalle (The Duchess: The Untold Story, Penny Junor, 2017). Kuten tämän vuonna 2004 julkaistun kirjan raflaava otsikko antaa ymmärtää, kuuluu Noel Bothamin The Murder of Princess Diana -teos vahvasti pro Diana -ryhmään. 

Botham syyttää Dianan murhasta muun muassa prinssi Charlesia ja Camilla Parker Bowlesia (koska Charles halusi mennä naimisiin Camillan kanssa, piti Diana eliminoida, jotta Charlesista tulisi leski), brittien hovia ja salaista tiedustelupalvelua (koska suhde ja mahdollinen yhteinen lapsi muslimin kanssa ei ollut suotavaa), sekä amerikkalaisia (koska Diana vastusti maamiinoja). 

Monella taholla oli syytä eliminoida Diana, ja hänen kuolemaansa sisältyy monia epäilyttäviä yksityiskohtia; autonkuljettaja Henri Paulin mahdollisesti väärennetyt verikokeet, Ranskan poliisin salaamat Pont de l'Alman tunnelin valvontakameranauhat onnettomuushetkeltä, salaperäinen Fiat Uno, oudon nopeasti siivottu onnettomuuspaikka, Dianan kummallisen pitkäksi venähtänyt ambulanssimatka sairaalaan, ja Dianan ruumiin pikavauhtia tapahtunut palsamointi ovat vain joitakin esimerkkejä oudoista detaljeista, jotka ovat herättäneet monen epäilykset. 

Salaliittoteorioita ei yleensä oteta kovinkaan vakavasti, ja niitä vaivaa usein jonkinasteinen foliohattu-stigma. Toisaalta prinsessa Diana ei olisi ensimmäinen kuninkaallisten salamurhan uhri, ja olen muutenkin aina pitänyt prinsessa Dianan tarinaa kiehtovana. Niinpä tämä Audiblesta ladattu äänikirja oli minulle hyvin vangitsevaa kuunneltavaa. Siinä perehdyttiin paitsi Dianan kuolemaan, myös hänen sitä edeltäneeseen, liian lyhyeksi jääneeseen elämäänsä. Kontrasti myös äskettäin lukemaani, yllä mainittuun Camillan elämänkertaan oli suunnaton. Näkökulma ratkaisee.