perjantai 26. lokakuuta 2012

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa, Erlend Loe




Varoitus: Sisältää juonipaljastuksia.

Norjalainen Erlend Loe (s. 1969) on ollut yksi lempikirjailijoistani jo vuosia. Erityisesti hänen kirjansa Naisen talloma (Tatt av kvinnen, 2003) kosketti minua. Muistan lisäksi elävästi hetken, kun minun piti lukea oppitunnilla ääneen pätkä Volvon kuorma-autoja (Volvo Lastvagnar, 2006), ja mokasin, koska kohta oli niin hauska, että pokkani petti totaalisesti. Tai kun silloinen poikaystäväni hermostui, kun luin Doppleria (2004) keskellä yötä, ja herätin hänet naurullani. Minusta Loen kirjat ovat samanaikaisesti älykkäitä, koskettavia, sympaattisia ja hauskoja. Samaan pystyy harva, näin äkkiä mieleeni tulee lähinnä suomalainen Sinikka Nopola. Niinpä Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Stille dager i Mixing Part, 2009) oli itsestäänselvä lukuvalinta.

 Bror- ja Nina Telemannin Saksaan suuntautuneesta katastrofaalisesta lomamatkasta ja luomisen tuskasta kertova kirja huipentuu Bror Telemannin sekopäiseen, Nigella Lawsonin innoittamaan Lontoo-keikkaan. Minusta tämä kirja on ennen kaikkea kuvaus hermoromahduksesta, jonka aiheuttavat parisuhdeongelmat ja työpaineet. Aluksi Telemannia pitää aivan normaalina miehenä, jolla vaan sattuu olemaan pieniä vaikeuksia kirjoittaa uusi teatterinäytelmä, ja jonka kommunikaatioyhteys vaimoon on poikki. Jossakin kohtaa homma karkaa kuitenkin totaalisesti lapasesta. Telemann esimerkiksi sulkeutuu vessaan, eikä suostu avaamaan ovea mistään hinnasta, ja saa miniaivohalvauksen. Sitten obsessio tv-kokki Nigella Lawsonista ottaa lopullisesti vallan, ja eipä aikaakaan, kun käydään seuraavanlaisita dialogia:

"Minkä takia seinässä lukee Nigella?
Se..se... luki siinä kun muutin."

Olen tutkinut verkossa olevia blogikirjoituksia ja keskusteluja tähän kirjaan liittyen, ja huomannut, että lukijat eivät ole juurikaan lämmenneet tälle teokselle. Asiaa perusteltiin muun muassa sillä, että päähenkilö ei ole kyllin sympaattinen ja samaistuttavissa, ja koska huumori oli laiskaa. Minun on myönnettävä, että itsekin hieman pitkästyin kirjan keskivaiheilla. Alku ja loppu onneksi pelastivat paljon. Kirja esimerkiksi alkaa hauskan sympaattisesti, kuten Loen kirjalta voi odottaakin: 

"(Pieni koira loukkaantui valitettavasti kirjoitusprosessin aikana mutta pääsi pian hoitoon ja voi tällä hetkellä olosuhteisiin nähden hyvin.)"

Lopun totaalinen sekoaminen oli myös viihdyttävä. Keskivaiheilla Telemann kuitenkin jumittaa liikaa luomistuskissaan, ja saa siinä sivussa lukijankin tuskastumaan. Mutta no, jos oli tarkoitus tehdä tällainen tunteensiirto lukijalle, niin siinä ainakin onnistuttiin. Viimeksi koin vastaavan tuntemuksen lukiessani muuten loistavan Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjan kohtaa, jossa Harry, Ron ja Hermione piileskelivät metsässä, eivätkä tienneet, mitä tehdä seuraavaksi.

Loe on kertonut ammentavansa kirjoihinsa aineksia omasta elämästään, ja hän on itsekin koulutukseltaan elokuvakäsikirjoittaja (vrt. kirjan päähenkilön ammattiin: teatterin dramaturgi). Ehkä Loe siis purkaa tässä kirjassa oman kirjoitusblokkinsa tuottamaa tuskaa? 

Nykyinen Loe-kokoelmani. -Näillä kirjoilla on pysyvä kunniapaikka hyllyssäni.



3 kommenttia:

  1. Luin vastikään Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Siitä tuli väistämättä Loe mieleen, joten kannattaa tutustua jollet ole vielä ehtinyt!

    VastaaPoista
  2. Kiitos vinkistä, pitääkin lukea =)

    VastaaPoista
  3. Luen nyt tätä Vadelmavenepakolaista, jä tää tuo kyllä tosi vahvasti mieleen Erlend Loen.

    VastaaPoista