sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Luurangot portinvartijan kaapissa, Heikki Poroila

Opin tämän kirjan myötä uuden kirjastoalan
termin: Myrkkykaappi.



Sensuurista kirjastoissa


Mielipiteen ilmaisemisen vapauden ja informaation vapaan liikkumisen periaatteita ei voi soveltaa osittain. Niitä joko puolustetaan loppuun asti tai ei puolusteta ollenkaan.
-Heikki Poroila

Muistan, miten kävin vuosi sitten keskustelua erään kirjastonhoitajan kanssa Pasan ja Atpon Eniten vituttaa kaikki -kirjoista. Poikkesin tuolloin hakemassa kyseisen teoksen itselleni kaukolainaan. Kirjastonhoitaja kertoi minulle, että syy miksi hänen kirjastostaan ei tätä suhteellisen kuuluisaa teosta voi lainata on se, että Pasan ja Atpon käyttämä kieli on liian rumaa. Sensuuri oli siis iskenyt. 

Tuolloin asia ei minua sen kummemmin hetkauttanut, ja unohdin keskustelun pian. Ei tullut mieleenikään syyttää kirjastonhoitajaa minkäänlaisesta mielivaltaisesta sensuurista, lähinnä vain naureskelin vaivaantuneena, ja häpesin sivistymätöntä kirjamakuani välähdyksenomaisen hetken. 

Reaktioni juonsi juurensa kirjastoammattilaisen auktoriteetin kunnioittamisesta. Tilanteesta paistoi läpi myös se tosiasia, että meillä Suomessa kirjastolla on juurensa vahvasti kansanvalistuksen ja -sivistämisen perinteessä, kun taas esimerkiksi Yhdysvalloissa kirjastolaitoksen ideologia pohjaa ennen kaikkea yksilölliseen sananvapauteen ja sen puolustamiseen.

Poroila toteaa osuvasti:

Kansalaisten selvä enemmistö näyttävät ajattelevan, että meillä kirjastoalan ammattilaisilla on jokin myötäsyntyinen oikeutus ja taito portinvartijan rooliimme. Vastuu tällaisesta väärinkäsityksestä on meillä, ei kansalaisilla.

En varsinaisesi lukenut Luurangot portinvartijan kaapissa -kirjaa omaksi ilokseni, vaan valmistautuessani erääseen informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median seminaariin, joka pidetään Tampereella huhtikuun alussa. Tämä kirja on kuitenkin sisällöltään sellainen, että sen kantavat ajatukset voivat kiinnostaa ketä tahansa kirjaston asiakasta.

Poroila häpeää kollegoitaan


Heikki Poroilan tekstistä kuultaa lävitse ärsyyntyminen ja turhautuminen kirjastoihmisten epäviralliseen ja näkymättömään arvokoodistoon, jonka ytimessä on näkemys "sopivan" ja "sopimattoman" olemassaolosta. Tämä koodisto pohjautuu ennen kaikkea naisten kokemuksiin ja arvoihin, koska suurin osa kirjastoammattilaisista on naisia. 

Poroilan mukaan kirjastonhoitajat ovat  kykenemättömiä keskustelemaan työnsä etiikasta. Arvokoodisto on todellakin näkymätön, ja niinpä asiat vaietaan kuoliaiksi:

Minua kiusaa jatkuvasti se, että vaikenemme vallasta, jota meillä on mutta jonka käyttämiseen ei aina tunnu löytyvän kunnollisia perusteluja. Yleensä perusteita ei tunnu löytyvän lainkaan.

Poroila on siis sitä mieltä, että suomalaisissa kirjastoissa harjoitetaan aineistovalintaa tehtäessä liian voimakasta sensuuria, joka ei ole lain mukaan perusteltavissa. Tämä taas rikkoo asiakkaiden oikeuksia vastaan, pitäisihän kirjaston olla demokraattinen ja sananvapautta puolustava laitos. 

Kovin toiveikas Poroila ei asioiden korjaantumisen suhteen tunnu olevan:

Tabua voi kritisoida - kuten tässä itsekin teen - , mutta kritiikin voi aina vaieta kuoliaaksi - kuten tällekin kirjaselle tulee todennäköisesti tapahtumaan.

Näistä on väännetty kättä


Esimerkkitapauksina Poroila käyttää kirjassaan muun muassa ministeri Tanja Karpelan vuonna 2005 tekemää kehotusta suodattaa verkkoyhteydet kirjaston päätteillä. Näin estettäisiin ennen kaikkea lapsiasiakkaiden pääsy haitallisille sivustoille. Poroila toteaa, että suodatinohjelmien asennus kaikkiin asiakaskoneisiin olisi toimimaton ja kallis ratkaisu. 

Itselleni tuli tästä keskustelusta ensimmäisenä mieleen se, että oman työkokemukseni perusteella lapset eivät vieraile kirjaston tietokoneiden kautta minkäänlaisilla kielletyillä sivuilla. Facebookissahan he vain ovat, ja pelaavat nettipelejä! Mielestäni lähinnä rauhaton käytös, ja ajoittainen syöminen ja juominen koneiden läheisyydessä tuottavat ongelmia. 

Yleisesti ottaen aika harvalla varmasti on pokkaa mennä millekään tulenaralle sivustolle julkisella paikalla, missä kuka vain voi nähdä tietokoneen näytön käyttäjänsä selän takaa koska vain.

Toinen esimerkki sensuurista oli Animalian turkistarhausta vastustavan näyttelyn poistaminen Kallion kirjastosta vajaan viikon jälkeen. Syynä näyttelyn ennenaikaiselle purkamiselle oli Turkistarhaajien liiton protestointi. Asiakkaita näyttely ei häirinnyt. Kuten arvata saattaa, Poroila ei arvostanut tätä siirtoa, ja itse olen samoilla linjoilla. Kirjaston tulisi kuitenkin esitellä erilaisia arvoja, joista ihmiset voivat tehdä omat johtopäätöksensä.

Jos se on laillista, miksi sitä ei saa kirjastosta?


Kuten arvata saattaa, Poroila käsittelee kannanotossaan myös erotiikkaa/pornoa, ja sitä, miten se näkyy kirjaston kokoelmissa. Miksi kirjastot eivät ota kokoelmiinsa pornoa, koska se on kuitenkin laillista viihdettä, jota kansalaiset myös kuluttavat? Miksi Emmanuelle hyväksytään, mutta pornolehtiä ei? 

Nämä kysymykset ovat yllättäviä, mutta perusteltuja. Poroila epäilee, että pornon kohdalla kyse on siitä, että kukaan ei kehtaa vaatia asiaan muutosta. Laki ei voi olla syynä.

The American Library Association  suunnannäyttäjäksi meillekin?


Poroila toteaa kirjan lopussa, että suomalaisten kirjastonhoitajien kannattaisi ottaa mallia amerikkalaisista kollegoistaan, jotka suhtautuvat sananvapauteen paljon jämäkämmin, kuin me. The American Library Association toteaa virallisessa kannassaan muun muassa seuraavaa:

Libraries should challenge censorship in the fullfillment of their responsibility to provide information and enlightement.

We uphold the principles of intellectual freedom and resist all efforts to censor library resources.

We distinguish between our personal convictions and professional duties and do not allow our personal  beliefs to interfere with fair representation of the aims of our institutions or the provision of access to their information resources.

Poroilan mukaan tämänkaltaiset periaatteet eivät myöskään jää pelkäksi sananhelinäksi, vaan yhdysvaltalaiset kollegat ovat todella valmiita ottamaan niskaansa esimerkiksi omia etujaan ajavien firmojen tai hallituksen konservatiivien vihan, jos sen on tarpeen. Sananvapaus on tärkein.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti