keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Enkelten verta, Johanna Sinisalo



Ennennäkemättömän laaja ja tuhoisa mehiläisten joukkokatoaminen
ravistelee Yhdysvaltoja. Suomessa myös mehiläishoitaja Orvo löytää
tarhastaan tyhjän pesän. Hänen elämällään on tähän asti ollut kaksi
keskipistettä: mehiläispesät ja hänen poikansa Eero. Kun Orvon 
elämän perustukset romahtavat, hän huomaa, miten vähän on 
itse asiassa tiennyt pojastaan.. Enkelten verta on hurja tutkielma 
lähitulevaisuudesta, joka voi olla totta jo huomenna. Se on
hyytävä kannanotto aikamme suureen eettiseen kysymykseen: miten
suhtautua luontoon ja eläimiin.

Johanna Sinisalo löysi sisäisen eläinaktivistinsa, minä sisäisen kriitikkoni



Kuuntelin tämän äänikirjan ehkä hieman huonoon aikaan. Kaipasin nimittäin kunnon high-fantasya, sellaista arkitodellisuudesta jyrkästi eroavaa seikkailua, joka vie mukanaan jonnekin aivan eri maailmaan.

Johanna Sinisalo taas on tunnettu tavastaan yhdistää realistiseen maailmaan vain joitakin fantasiaelementtejä. Tiesin tämän kyllä. Olen aiemmin lukenut loistavan Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen ja osan Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -novellikokoelmasta. Toivoin kuitenkin, että Enkelten verta -kirja lumoaisi minut, kuten Ennen päivänlaskua ei voi -peikkotarinakin aikoinaan teki. Valitettavasti näin ei käynyt kuin hetkittäin. Sinisalo kirjoitti hyvin kuten aina, mutta tarinan aihepiirit ja niiden painotukset tökkivät.

Fantasiaa oli minun makuuni liian vähän


Alun perin vuonna 2011 julkaistua Enkelten verta -teosta ollaan kehuttu vuolaasti monissa kirjablogeissa. Minusta se kuitenkin on hitaasti käynnistyvä ja liian niukasti fantasiaa sisältävä kertomus, jossa suurimman osan ajasta oli nämä kolme rinnakkaista tasoa, joista yhdestäkään en saanut kunnon otetta:

1. Masentunut mehiläishoitaja nimeltä Orvo puuhastelee yhtä ja toista, juo viskiä ja synkistelee
2. kuvauksia Lähtösatama-nimisen hautaustoimiston toiminnasta
3. tuotantoeläinten oikeuksia käsitteleviä blogikirjoituksia kommentteineen ja käytännön sovelluksineen.

Noista tuotantoeläinten oloista olen toki kiinnostunut ja aihe koskettaa. Minulla on käytännön kokemusta tuotantoeläimistä, ja Suomen eläinsuojeluyhdistyksen pitkäaikaisena jäsenenä olen tottunut seuraamaan tämän sektorin asioita ihan luonnostaan. Myös päivätyöni puolesta olen tämän aihepiirin kanssa tekemisissä. Mutta: voin kahlata läpi esimerkiksi palkitun Syötäväksi kasvatetut -teoksen, jos haluan lukea kirjallisuutta tästä niin kovin tutusta aiheesta. Tähän äänikirjaan taas tartuin ennen kaikkea viihtymistarkoituksessa. Halusin irrottautua arjesta.

Enkelten verta -teoksessa demonisoidaan nautoja pitäviä ihmisiä niin paljon, että yhdestä omasta kokemuksestani kumpuavasta tosiasiasta haluan huomauttaa: usein myös tuotantoeläinten omistajat kiintyvät eläimiinsä, ja saattavat jopa itkeä, kun rakas vanha lehmä kuolee. Eläimen menetys on monesti kova paikka muutenkin kuin taloudellisesti. Olen myös huomannut, että innokas nautaeläinten kasvattaja saattaa kertoilla eläintensä kuulumisista sosiaalisessa mediassa samaan tapaan, kuin muut tarinoivat lemmikeistään. Lehmiä mainitaan nimeltä, ja niistä julkaistaan kauniita valokuvia. Sinisalon kirjassa esiintyvä Orvon isä, Ari, jolle nautaeläimet on vain "biomassaa" josta pyritään repimään voittoa mahdollisimman alhaisin kustannuksin, on siis melkoinen kärjistys.

Vihdoin tarina heräsi eloon


Tämä mehiläisten pesäautiosta käyttövoimansa saanut dystopia käynnistyi hitaasti ja jäi hieman vajavaiseksi, koska tarina sijoittui Suomeen, josta mehiläiset eivät juurikaan kadonneet. Lukija etäännytettiin maailmaa ravistelevasta kriisistä laittamalla päähenkilönä ollut Orvo vain katselemaan katastrofista kertovia uutisia televisiosta samalla, kun hän pui omia henkilökohtaisia kriisejään. Minusta tämä oli laiska ratkaisu. Olisi ollut parempi, jos tapahtumat olisi sijoitettu suoraan pääkallonpaikalle, eli esimerkiksi Yhdysvaltoihin. 
- Siitä olisi voinut tulla hyvin mielenkiintoista!

Luojan kiitos myöhään mukaan tulleet ja pitkään sivussa pidetyt yliluonnolliset elementit sentään pääsivät suurempaan osaan tarinan viimeisillä metreillä. Rinnakkaistodellisuuteen liittyvät pohdinnat ja valinnat saivat mielenkiintoni heräämään ja silmäni kirkastumaan. Mieleeni tuli vahvasti yhdysvaltalainen scifisarja Terra Nova, joka on julkaistu samana vuonna tämän Sinisalon teoksen kanssa. Molemmissa tarinoissa tuhon partaalla oleva ihminen löytää portin parempaan rinnakkaistodellisuuteen, joka sijoittuu eri aikakauteen. Tarinoiden detaljit ovat varsin erilaiset, mutta perusidea sama. 

Jos pidät dystopioista, suosittelen..


 Jori totesi omassa arviossaan, että häntä häiritsi Sinisalon kirjassaan harrastama syyllistäminen ja epäkohtien esiintuonti vailla ratkaisujen tarjoamista. Mikäli vegetarismin mainostamista ei lasketa ratkaisuksi, näin kieltämättä olikin. Se on selvää, että ainakaan mitään konkreettista toimintasuunnitelmaa tilanteen pelastamiseksi tässä ei esitetty.

Tähän liittyen haluan nostaa esiin toisen kotimaisen dystopiateoksen, josta pidin kovasti: Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -kirjan vuodelta 2005. Tässä Finlandia-ehdokkaanakin olleessa teoksessa käsiteltiin ilmastonmuutosta, tarkemmin ottaen napajäätiköiden sulamisesta aiheutuneita tsunameja. Toisin kuin Sinisalo, Isomäki keksi tarinansa ongelmalle myös ratkaisun, joka toteutettiin.

Sarasvatin hiekkaa -kirjan lukemisesta on kohdallani kulunut jo vuosia, mutta se on edelleen yksi parhaista kotimaisista teoksista, joita olen koskaan lukenut. Suosittelen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti