tiistai 22. lokakuuta 2013

Esikoinen, Jari Tervo




"Esikoinen on Jari Tervon henkilökohtaisin romaani.
Vuoden 1972 ensimmäisinä tunteina ryhtyy rovaniemeläinen
koulupoika pitämään totista, hykerryttävää päiväkirjaa. Vilpittömissä
merkinnöissään koululainen kuvaa pienyrittäjäperheen surkuhupaisaa
arkea, ensirakkauttaan, paikallaan polkevaa vallankumousta ja
Aune-tädin ponnisteluja oikeudenmukaisen noitatuomion
saamiseksi käräjiltä."



Miten tähän pitäisi suhtautua?


Kun kuuntelin tätä Jarmo Mäkisen lukemaa Esikoinen-äänikirjaa (julk. 2013), mieleeni nousi tuon tuostakin yksi kysymys: onko tämä teos humoristinen vai vakava? Onko rovaniemeläisen perheen kommelluksille lupa nauraa, kun yksi perheenjäsen on kuolemansairas? Osa tapahtumista oli koomisia, osa traagisia. Selkeän mielipiteen muodostaminen oli vaikeaa. Tarinaa voisikin kuvata parhaiten niin, että se on kuin elämä itse; tragikoominen. Kaikki kulminoitui kohtaukseen, jossa perhe vieraili kuolleen sukulaisen haudalla, ja huomattiin liian myöhään, että sukulainen oli ollut kuolemansairaan, muiden mukana hautausmaalle vierailemaan tulleen perheenjäsenen kaima. Ei muuta kuin äkkiä huomio pois kohtalokasta nimeä kantavasta rististä!

Jos Esikoisen olisi lukenut äänikirjaksi Erja Manto tai Esa Saarinen, olisin pitänyt sitä komediana. Jarmo Mäkisen ääni sai mielentilani kuitenkin kallistumaan vakavamman puolelle. Mäkinen ei ole mikään Lars Svedberg, mutta vakavahko kuitenkin, tai vähintään neutraali. Lisäksi edellinen kuuntelemani Tervo-äänikirja, jossa Mäkinen oli äänessä, oli raskasvetoinen Layla-teos, ja tämäkin epäilemättä vaikutti kuuntelukokemukseeni. 

Kaiken kaikkiaan tämä olisi ollut parempi lukea kirjana, kuin kuunnella Mäkisen tulkitsemana. Nyt Mäkisen ilmeetön ääni teki teoksesta liian vakavan ja tasapaksun, ja vei terän hauskoilta jutuilta. Kirjassa Tervon oma kertojanääni kaikkine vivahteineen olisi epäilemättä päässyt paremmin esiin. 

Nyt meni vähän ohi


Toinen asia joka minua mietitytti, liittyi kirjan kohderyhmään: Mielestäni en sopinut siihen kovinkaan hyvin. Kun päähenkilö on 12-vuotias, murrosiän kynnyksellä tempoileva poika, joka vieläpä elää 70-luvulla eikä nykyajassa, tulee väistämättä mieleen, että tämä ei nyt ehkä ihan ole se minun juttuni. Yksityiskohtaiset kuvaukset koulupojan fyysisestä kehityksestä ja levottomasta mielestä eivät antaneet omalle elämälleni juuri minkäänlaista lisäsisältöä, lähinnä vaivaannuin ja mietin: "Too much information! Miksi mä kuuntelen tätä?". 

Vähän sama, kuin jos Jari Tervoa pyydettäisiin eläytymään Sex and the City -elokuvaan. Voisi olla astetta haastavampaa se. Jari tuskin ajattelisi silmät loistaen että "Joo, aivan mieletön toi Carrien hääpuku.. Vivienne Westwood. Oih." Joten ehkä minullekin suodaan anteeksi, että minua ei nyt vaan kiinnosta tietää, kuinka iso juttu 12-vuotiaalle pojalle on kivesten laskeutuminen. 

Maagista makaberismia


Kirjan sivujuonteet, joiden päähenkilöinä toimivat Aune-täti ja isomummu Esme, olivat mielenkiintoisempia, kuin itse päätarina. Näistäkin tosin Esmen kertomukset olivat hieman tylsähköjä, ja otteen saaminen tarinasta oli haastavaa, koska juttu oltiin siroteltu matkan varrelle pieniksi paloiksi. Mieleeni jäi lähinnä kiinalaismiehen palmikko, jota ei saanut leikata.

Aune-tädin fantasian puolelle rönsyilevät kertomukset elämästä noitana 1600-luvun Suomessa olivatkin sitten jo varsin viihdyttäviä. Niitä olisin kuunnellut mielelläni lisääkin, vaikka kokonaisen oman äänikirjansa verran. Kerrankin vähän erilainen inkvisitiojuttu: ei mitään kiduttaen saatuja vääriä tunnustuksia viattomilta kissatädeiltä, vaan häpeämätöntä tarinointia siitä, miten ollaan lennelty oinaan selässä pitkin yötaivaita vierailemaan paholaisen luo. Aune-tädin hartioita ei synnintunto paina. Hän on kuin astetta kohtalokkaampi teininoita Sabrina ekstaasitripillä.

Tämä hulvaton kertomus vahvisti käsitystäni siitä, että Tervo näyttää tekevän kirjojensa naishahmoista vahvoja ja itsenäisiä sangen mielellään. Muistini mukaan esimerkiksi Myyrä-kirjastakin oli löydettävissä poikkeuksellisen riuskoja naisihmisiä, joiden edesottamuksia seurasin kiinnostuneena.
-Hienoa, Jari!

Helena Miettinen on todennut Savon Sanomien kirja-arvostelussaan, että suvun naisten tarinat liukuivat jo maagisen makaberismin puolelle. Erinomaisesti muotoiltu! Olen täysin samaa mieltä. Eikä tässä maagisessa makaberismissa ole mitään pahaa, vaikka Miettinen omassa arvostelussaan antoikin niin ymmärtää. Minusta se oli kirjan parasta antia. Enkä ole ainoa. Turvautuihan myös kirjan päähenkilö suorastaan likaisiin keinoihin, jotta saisi kuulla Aune-tädin tarinan loppuun.


P.S.


- Lapinporokoira Mila lähettää
terkkuja Esikoinen-kirjassa
esiintyneelle kaimalleen!
Olin vieläpä juuri lenkillä hänen 
kanssaan tätä Tervon äänikirjaa
kuunnellen, kun Mila-maltankoira
tassutteli mukaan tarinaan.
Melkoinen sattuma.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti