perjantai 4. huhtikuuta 2014

Täällä Pohjantähden alla, Osa III, Väinö Linna





Takana pitkä ja vaiherikas matka Väinö Linnan seurassa


Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia on nyt kuunneltu läpi! Tarkkaa kestoa ei yhdessäkään kolmesta 24:n cd:n boksissa ilmoitettu, mutta pienen verkossa tehdyn selvittelyn ja nopean laskutoimituksen perusteella arvioisin, että olen viettänyt äänikirjat tulkinneen Veikko Sinisalon seurassa yhteensä noin 90 tuntia, eli hieman vajaat neljä vuorokautta. Tänä aikana ollaan kahlattu läpi noin 70 vuoden ajanjakso (1880-1950) pentinkulmalaisten elämää, ja tutuksi on tullut kolme sukupolvea, sekä suuri joukko Suomen historiallisia käännekohtia. Aika huimaa.

Mihin tällaista historiallista supertrilogiaa voisi edes verrata? On sanottu, että harvoilla mailla on mitään vastaavaa. Äkkiseltään tulee mieleen lähinnä Amerikan historian traumaattisia solmukohtia (Vietnamin sota, Watergate..) ja kulttuurihistoriaa viattoman ja rehdin miehen elämäntarinaan yhdistänyt Forrest Gump. Winston Groomin luoma yhden miehen elämäntarina ei kuitenkaan ole läheskään yhtä kunnianhimoinen, kuin Linnan trilogia, jossa kymmeniä merkityksellisiä hahmoja. Ei ihme, että monet suomalaiset kertovat lukeneensa nämä teokset useasti, ja löytäneensä joka kerta jotain uutta.

Kolmas, vuonna 1962 julkaistu osa oli hieman erilainen, kuin odotin. Luulin, että tapahtumat pyörisivät enemmän sodan ympärillä. Lopulta esimerkiksi talvisota käytiin kirjassa kuitenkin varsin nopeasti läpi. Toisaalta: miksipä Linna olisikaan kirjoittanut jo kahdeksan vuotta aikaisemmin ilmestynyttä Tuntematonta sotilasta uudelleen? Nytkin sotatapahtumat jo limittyivät hetkellisesti tuon omalla tahollaan erittäin kuuluisan tarinan kanssa.

"Kun minä makasin toverieni kanssa Hämeen hangilla.."


Näin lähes sata vuotta kirjan tapahtumien jälkeen on sen ajan poliittisista kuvioista hankala sanoa mitään varmaa, joten pyrin tarinaa kuunnellessani keskittymään enemmänkin Linnan luomiin henkilöhahmoihin, ja heidän persooniinsa. Ihmisen perusluonne kun sentään säilyy melkolailla samana aikakaudesta toiseen.

Tässä osassa inhokikseni nousi ruustinna Ellen Salpakarin sijaan Pentinkulman uusi opettaja, Pentti Rautajärvi. Hänen loputon hurmahenkinen suojeluskuntalaisuutensa ja nationalisminsa oli yksinkertaisesti aivan liian kuluttavaa. Kansanomaisesti ilmaistuna: joka kerta, kun Rautajärvi ilmestyi tarinaan pitämään loputtomia palopuheitaan, ajattelin aina hiljaa mielessäni: "Oh crap, not him again!". Arvostan toki asiaansa uskovia ihmisiä, mutta ääri-ilmiöt eivät ole mieleeni.

Lempihahmoikseni taas nousivat Elina ja Akseli, joiden rauhaisaa yhteiseloa oli ilo seurata. Linnan hienovireinen ja lämmin kuvaus sai minut hymyilemään, ja uskomaan ihmisluonnon pohjimmaiseen hyvyyteen.

Hieman yllättäen pidin lisäksi Ilmari Salpakarin ja ronskin Rautalan välillä tapahtuneesta malebondingista. Kerrassaan loistava parivaljakko! Nämä jatkosodan tapahtumat toivat mieleeni brittiläisen Musta Kyy -komediasarjan, joka niin ikään perustuu rujoon ja räävittömään miesten väliseen ystävyyteen toinen toistaan ankeammissa historiallisissa ympäristöissä.

Keskustelua suomalaisesta jäyhyydestä


Täällä Pohjantähden alla -trilogia on siitä poikkeuksellinen romaanisarja, että siitä on lähes mahdotonta löytää kriittisiä ja negatiivisia kommentteja. Kovin moni ei ole tästä blogannut, ja he jotka ovat, kehuvat sitä säännönmukaisesti, ja myös kommenttiosioissa ylistys jatkuu. Tämä on täysin ymmärrettävää ja loogista, mutta hieman tylsääkin. Hegemonia on niin kovin hallitsevaa.

Poikkeuksen teki Sallan lukupäiväkirjan TPA-bloggausta kommentoinut Mari A. Häntä Linnan luomat hahmo eivät puhutelleet. Jäyhyys, hiljaisuus, jääräpäisyys ja pihiys tuntuivat ankeilta luonteenpiirteiltä. Mari A. totesi: "Musta kirja kertoo yhden suomalaisuuden tarinan, ja mun suomalaisuuteeni se ei oikein mene yksi yhteen.".

Minusta on hienoa, että Mari A. uskalsi uida vastavirtaan. Itsekin huomasin äänikirjaa kuunnellessani ajoittain miettiväni, että suomalaisuus on kokenut monia muutoksia sitten Linnan aikojen, ja esimerkiksi kirjan naisten roolit ovat vanhahtavia ja sangen yksiulotteisia: voit olla joko nöyrä, arvostettu ja pyhimysmäinen perheenäiti (vrt. Elina), ärsyttävä päsmäröijä (vrt. Ellen Salpakari) tai moraalitonta pohjasakkaa (vrt. Aune Leppänen). Kompleksisuudelle tai persoonallisuudelle ei juuri ole tilaa. Naiset ovat joko pyhimyksiä tai huonoja naisia. Siinäpä ne vaihtoehdot.

Mutta mitä jäyhyyteen, hiljaisuuteen ja pihiyteen tulee, ovat monet suomalaiset tällaisia yhä edelleen. Eikä se välttämättä ole huono juttu. Siteeraan kotikunnassani Siikaisissa kasvanutta dekkarikirjailija Reijo Mäkeä:

Suomalaiset
-talven lapset

Sekä monet muualta tulleet että aina itsekriittiset suomalaisetkin ovat innokkaita kritisoimaan tätä meikäläistä vilun ja nälän koulimaa ihmistyyppiä. Suomalaiset ovat rytmitajuttomia vakavikkoja ja käytökseltään tympeitä, totisia torvensoittajia. Me emme osaa ottaa elämää niin kuin se pitäisi, coolisti ja löysin rantein. Suomalaiset eivät ole niinku sillai real. Meissä ei ole sykettä - soulia.. 

..On myönnettävä, että lumihangen, kaamoksen ja pakkasen vuoksi suonissamme saattaa virrata vähän jähmeämpi veri, joka on voinut tehdä meistä hieman mörököllejä - sellaisia, joita lämpimämmistä maista tulleet rennonoloiset ihmiset katsovat usein pitkään ja säälivästi.. 

Mutta ei pidä myöskään unohtaa, että me talven lapset olemme kehittäneet sisullamme ja uutteruudellamme maailman ehkä tasa-arvoisimman yhteiskuntajärjestelmän, tarkastellaan sitä sitten melkein miltä kantilta tahansa. Pohjoisen ihmisille ominainen tulevaan varautumisen ja etukäteissuunnittelun ja huolenpidon perinne juontaa varmaankin juurensa juuri pimeistä talvistamme. Meikäläisten olosuhteissa ei veren perinnön jatkuminen ole ollut mahdollista ilman sellaista luonnetta, joka kantaa huolta huomisesta. Se on luonnon laki.

- Ote kirjasta Yhden tähden mies (2009).


Linna kosketusnäytöllä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti