Tulitikkuja lainaamassa, Maiju Lassila

Veikko Huovisen edeltäjä

Aloitin Algot Untolan (a.k.a. Maiju Lassila) Tulitikkuja Lainaamassa -tarinan (julk. 1910) kuuntelun ensimmäistä kertaa jo vuonna 2013. Silloin en kuitenkaan saanut siitä kunnollista otetta. Meno tuntui liiankin lupsakalta ja mitääänsanomattomalta. Kaksi naista joi kahvia, ja keskusteli flegmaattiseen sävyyn siitä, miten lehmä oli poikinut, ja vasikka oli (jostain käsittämättömästä syystä) tapettu. Ärsyynnyin:

- Miksi tervettä vasikkaa ei vaikka myyty, jos oma navetta oli jo täynnä? En ymmärrä.. Nykymaataloudessa vain elinkelvottomat vasikat lopetetaan. Noh, nyt takerrun taas tähän.. Eteenpäin.

Tänä keväänä vihdoin päätin, että en enää aio katsella tätä äänikirjaboksia autoni ovilokerossa. Se on nyt vaan kuunneltava pois. Piste.

Onneksi annoin Untolalle vielä toisen mahdollisuuden, koska kuten niin usein ennenkin, lämpenin tarinalle pikkuhiljaa. Hitaasti, mutta varmasti. Lopulta liperiläisten isäntien konstailematon ja rempseä asenne tarttui minuunkin, ja pian jo huomasinkin naureskelevani heidän epätoivoiselle porsasjahdilleen.

Rinnastan Algot Untolan Veikko Huoviseen, yhteen kotimaisista lempikirjailijoistani. Molemmat kirjailijat osaavat luoda samanlaisen, lämminhenkisen tunnelman, ja kommentoida ympäröivän yhteiskunnan kieroja ilmiöitä huumorin varjolla. Aivan Huovisen tasolle Untola ei minun silmissäni noussut, mutta kelpo kirja tämä silti oli.

Ihalaisen ja Vatasen seikkailuille ollaan naureskeltu myös Lue, ihminen! -blogissa.

Suomen oma Conchita Wurst..? Tätä takakannen kuvaa tuli ihmeteltyä kerran jos
 toisenkin, kunnes googletin Maiju Lassilan. Peitenimihän se. Jotenkin hassua, että
mieskirjailija halusi sata vuotta sitten naamioitua naiskirjailijaksi. Eikös se yleensä
ole mennyt juuri päinvastoin?