torstai 12. kesäkuuta 2014

Maameren velho, Ursula Le Guin





Kiehtova sekoitus nahkasiipien läiskettä ja jungilaisuutta


Ursula Le Guinin Maameri-sarja on yksi maailman arvostetuimmista fantasiakirjasarjoista, eikä syyttä. Ihastuin jo aiemmin Maameri-sarjan toiseen osaan, The Tombs of Atuan:iin, jonka kuuntelin englanninkielisenä äänikirjana. 

Kuten kakkososassakin, myös Bildungsromaniksi luokiteltavassa Maameren velhossa (A Wizard of Earthsea, julk. 1976) oli vahva psykologinen pohjavire. Analyyttisestä psykologiasta tuttu jungilainen arkkityyppi, Varjo, tuo oman persoonan kielletty ja torjuttu puoli, toimi nimittäin kirjan päähenkilön, Gedin, vihollisena. Näiden kahden (ja samalla yhden ja saman) kohtaamisia oli hyvin mielenkiintoista seurata: Miten Ged aluksi pakenee, mutta ymmärtää lopulta, että hänen on kohdattava Varjonsa:

Mutta Ged ei pysähtynyt, vaan jatkoi eteenpäin. Välimatkaa oli enää vain muutama kyynärä. Sitten vastassa oleva olento muuttui rajusti, sen kyljet levisivät niin kuin se olisi avannut suunnattoman suuret ohuet siivet ja se kiemurteli ja paisui ja käpertyi. Ged erotti siinä hetken Skiorhin valkoiset kasvot ja sitten samean tuijottavan silmäparin ja sitten äkkiä kammottavat tuntemattoman miehen tai hirviön kasvot, lipovat huulet ja silmät kuin kuilut helvetin mustiin syvyyksiin.


Varjo mukana kansikuvassa.
(www.listal.com)
En paljasta, miten tämä kohtaus tarkalleen ottaen jatkui, mutta sen sanon, että se on yksi fantasiakirjallisuuden hienoimmista hetkistä.

Tapa, jolla Ged kohtaa Varjonsa, oman pimeän puolensa, puhuttelee minua vahvasti, ja mielestäni jokainen ihminen voi ottaa tästä tarinasta oppia.


Mitä enemmän suomuja, sen parempi

Psykologisen syvyyden ohella Maameren velhon parasta antia olivat erinomaiset lohikäärmekuvaukset, jotka saivat minut myhäilemään tyytyväisenä. Faktahan on, että jos tarinaan sisältyy lohikäärme, on se minun silmissäni aina iso plussa.

Le Guinin luomat lohikäärmeet olivat toisinaan suuria kuin vuoret, välillä taas niin pieniä, että ne saattoi kiertää ranteen ympärille. Ja oli koko mikä tahansa, kuvaukset olivat aina kerrassaan hykerryttäviä, ja mukavan suomuisia:

Se mitä hän oli pitänyt tornina, olikin Pendorin Ukkolohikäärmeen olkapää. Se oikaisi ruhonsa ja kohottautui hitaasti. Kun se oli ojentautunut täyteen mittaansa, sen suomuinen ja piikikäs kolmikielinen pää kohosi korkeammalle kuin tornin huippu ja sen julmakyntiset etujalat lepäsivät alhaalla kaupungin raunioilla. Sen suomut olivat mustanharmaat ja imivät itseensä päivänvaloa kuin haljennut kivi. Se oli laiha kuin ajokoira ja suuri kuin vuori. Ged tuijotti sitä kunnioittavasti. Mikään laulu tai taru ei olisi pystynyt valmistamaan häntä moiseen näkyyn.


Suurten nimien joukossa

Le Guinia on usein verrattu J.R.R. Tolkieniin ja C.S. Lewisiin. Itse rankkaisin hänet alemmas kuin Tolkienin (Tolkienia ei minun silmissäni ylitä kukaan), mutta samalle tasolle tai ylemmäs kuin C.S. Lewisin, koska hänen äärimmäisen ilmeiset ja hyvin runsaat Raamattu-viittauksensa ovat aina olleet minusta hieman vaivaannuttavia, kun taas Le Guinin psykologiset referenssit tuovat tarinoihin minun silmissäni lisäarvoa.

2 kommenttia:

  1. Varjo ja metsästys oli minulle kirjan parhaimpia puolia; välillä Le Guinin filosofiset piiloviestit menivät minulta ohi, mutta oikein nautin Varjosta ja sen mielikuvasta. Fantasiaa parhaimmillaan.
    Minäkin pidin Le Guinin lohikäärmeistä, vaikka niitä ei hirveästi tässä ensimmäisessä kirjassa ollutkaan. Kaikki eivät lohikäärmeissään onnistu, joten olin hieman varuillani, mutta tämän kirjan lyhyet tapaamiset lohikäärmeiden kanssa oli hyvin kirjoitettu.

    Le Guinia on verrattu Lewisiin? En ollut kuullutkaan. Itse en oikein välitä Lewisistä, koska mainitsemasi Raamattu-viittaukset häiritsevät liikaa... :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, minuun tällainen hieman tummasävyisempi ja psykologisempi fantasia iskee todella hyvin. Ennemmin käytän aikaani tällaiseen, kuin johonkin päättömään ryskeeseen ja rämistelyyn, jossa toiminta ja näyttävyys ovat pääosassa. Tässä kirjassa esiintyvästä Varjosta tuli minulle mieleen sanonta:

      "The most difficult times for many of us are the ones we give ourselves." (Pema Chödrön)

      Totta, lohikäärmeitä olisi voinut olla tarinassa toki enemmänkin! =) Mutta ne hetket kun ne tulivat osaksi tarinaa, painuivat syvälle mieleeni, sen verran lumoavia ne olivat.

      Jep, Lewis oli jotenkin liian alleviivaava. Erityisesti kohta, jossa Aslan uhrautuu muiden puolesta. Voi hyvänen aika.. Tolkienkin oli uskonnollinen mies, mutta kirjallisessa tuotannossaan hän halusi käsitellä uskonnollisia teemoja Lewisiä hienovireisemmin ja epäsuoremmin. Tämä on minusta paljon onnistuneempi lähestymistapa.

      Poista