Kirjastoalan pätevyys hankittu!

"Google can bring you back 100, 000 answers, a librarian can bring you back the right one"

-Neil Gaiman

Neljän vuoden projektini kirjasto- ja informaatiotutkimuksen oppiaineen parissa valmistui lopultakin. Kirjastourasta viimeiset kymmenen vuotta haaveilleena ja alalla työskennelleenä olen nyt enemmän kuin tyytyväinen. 

Helppoa näihin opintoihin sisään pääseminen ei ollut. Tampereen yliopisto on ymmärtääkseni edelleen ainoa paikka Suomessa, jossa on mahdollista suorittaa laaja (63 op:n) informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median sivuaine avoimen yliopiston puolella, ja näin saada avoimen yliopiston kautta virallinen kirjastoalan pätevyys, (kun alla on jo korkeakoulututkinto). Nykyään esimerkiksi kunnan kirjastolaitoksen työntekijöistä 45 prosenttia pitäisi lain (kirjastoasetus 6.6.2013/406) mukaan olla koulutettu tälle tasolle (korkeakoulututkinto AMK:ssa tai yliopistossa, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen laajuiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot). Kyseessä on siis yliopistomaailmassa ei-aina-niin-itsestään-selvä asia: ammattiin virallisesti pätevöittävä koulutus, joka nostetaan kelpoisuusvaatimukseksi useissa alan työpaikkailmoituksissa.

Ainakin Oulussa ja Helsingissä on myös ollut tarjolla saman alan avoimen opintoja, mutta kurssipaletti on ollut ainakin ennen huomattavasti suppeampi, eikä se siksi tarjoa samanlaista pätevyyttä työelämässä. Niinpä Tampereelle on erittäin kova tunku. 

Näiden opintojen kovasta kysynnästä kertoo jotain se, että jäin ensimmäisessä haussa viisi vuotta sitten ulkopuolelle, koska täytin hakulomakkeen "vasta" vajaa kymmenen minuuttia verkkohaun alkamisen jälkeen. Pääsin muistaakseni varasijalle 27. Seuraavana vuonna olinkin sitten fiksumpi, ja nappasin opiskelupaikan muutamassa sekunnissa refresh-toiminnon ja valikoivan hakulomakkeen täytön ansiosta. Kirjastoalalle pääseminen vaatii ärhäkkyyttä!

Informaatiotutkimuksen opinnot etenivät opintopistemäärään nähden hitaasti, mutta tämä on ymmärrettävää, koska iso osa opiskelijoista on työssäkäyviä aikuisia. Nopeampaakin suoritustahtia oli kuulemma takavuosina kokeiltu, mutta keskeytyksiä oli tullut liikaa, koska ihmisten aikataulut olivat pettäneet. 

Vaikka luonnontieteellisen tiedekunnan absoluuttisiin totuuksiin nojaava, ajoittain hyvinkin positivistinen meininki sai minut, tyypillisen "se on kiinni näkökulmasta" -humanistin ajoittain tuskastumaan, voin rehellisesti todeta nauttineeni opinnoista suurimman osan ajasta. Erityisesti kurssien monipuolisuus oli mieleeni. Milloin käytiin opettamassa tiedonhakua yläastelaisille, milloin taas kirjoitettiin esseitä kirjastoalan uusimmista tuulista, tai harjoiteltiin HTML-koodausta ja hakufraasien muotoilua. Opinnot tarjosivatkin hyvin kattavan läpileikkauksen kaikesta siitä, mikä alaan kuuluu.

Ylivoimaisesti parasta antia olivat harvat, mutta sitäkin odotetummat lähiopetuspäivät, jolloin pääsin viettämään aikaa ympäri Suomea paikalle saapuneiden kurssikaverieni kanssa. Erinomainen seura onkin se, mitä tulen kaipaamaan eniten. 

- Toivottavasti tapaamme vielä työn merkeissä!

**Tilannepäivitys

Aloitin kirjastovirkailijan vakituisessa työsuhteessa loppuvuodesta 2018! Olen viihtynyt työssäni erinomaisesti. Työuraa on tätä päivitystä lisätessä (marraskuu 2020) takana parisen vuotta :)

90 kirjaklassikkoa kiireisille, Henrik Lange

Kannessa on Kissa Begemot Mihail Bulgakovin kirjasta
Saatana saapuu Moskovaan.

Spoilasin juuri itseltäni muutaman kirjaklassikon mitä viihdyttävimmällä tavalla

Tein viikonloppuna mitä hienoimman kirpputorilöydön: ostin Henrik Langen hulvattoman 90 Kirjaklassikkoa kiireisille -sarjakuvateoksen 50 sentillä, kun samasta kirjasesta saa pulittaa esimerkiksi Adlibris-verkkokaupassa 14,90 euroa. Tai noh, tarkalleen ottaen kyseessä oli "neljä pokkaria kahdella eurolla" -alekori, mutta kuitenkin.

Hugh Grant..

Tässä kirjassa Lange tiivistää klassikon toisensa jälkeen neljän sarjakuvaruudun mittaiseksi tripiksi. Piirtojälki oli makuuni karkeaa, mutta toisaalta se sopi humoristiseen kerrontatyyliin erinomaisesti. Teoksen ainoa todellinen varjopuoli oli juonien spoilaaminen. Esimerkiksi Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -tarinan murhaajan nimi paljastettiin, samoin samasta alekorista Langen kanssa ostamani Umberto Econ Ruusun nimi -teoksen loppuratkaisu. Tuo jälkimmäinen hieman harmitti. Toisaalta huomasin, että 90:n teoksen juonien pikakelaus sai myös unohtamaan luetun suhteellisen nopeasti. Kirjat vain vilisivät silmissäni psykedeelisenä pikakelauksena, ja päällimmäiseksi jäivät spontaanit tunnetilat siitä, mikä romaani saattaisi kiinnostaa, ja mikä ei.

90 Kirjaklassikkoa kiireisille hypnotisoi minut. En kerta kaikkiaan pystynyt laskemaan teosta käsistäni, ennen kuin olin lukenut sen kannesta kanteen. Kirja sekä viihdytti, että antoi erinomaisia lukuvinkkejä. Itse kiinnostuin muun muassa Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva -kirjasta ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksesta nyt toden teolla, kiitos Langen. Tähän sarjakuvakirjaan tulen palaamaan vielä monesti, kun kaipaan hyviä lukuvinkkejä.

Punchline kohdillaan.

Parisuhdeastrologiaa, Satu Ruotsalainen

Ihan kaikesta ei kannattaisi tehdä äänikirjaa

Jälleen kerran törmäsin tuttuun ongelmaan kirjaston äänikirjahyllyn luona: olen jo kuunnellut kaiken, mikä kiinnostaa minua pienimmissäkään määrin. Mitä siis tehdä? Kuten monesti ennenkin, laskin standardejani: Valitsin vähiten huonon vaihtoehdon, koska tarvitsin kuitenkin jotain uutta kuunneltavaa. En oikeastaan edes suuremmin usko horoskooppeihin, mutta ajattelin, että astrologi Satu Ruotsalaisen Parisuhdeastrologiaa -äänikirja  (julk. 2011) voisi olla hauska ihan vaikka vaan camp-hengessäkin.

Valitettavasti tämän tyylinen aineisto vain kääntyy äänikirjaksi kovin huonosti. Vähän kuin kuuntelisi puhelinluettelon tai random-käyttöohjeiden ääneenlukua. Vain pieni osa kiinnostaa, ja mukana on aivan liikaa toisteisuutta. En esimerkiksi tunne yhtään vaakaa, joten miksi minua kiinnostaisi pitkällinen selonteko siitä, miten ko. merkki sopii yhteen muiden horoskooppimerkkien edustajien kanssa? Pahaksi onnekseni oma horoskooppini (kalat) esiteltiin lisäksi viimeisenä, eikä äänikirjasta löytynyt minkäänlaista auttavaa sisällysluetteloa, jonka avulla olisi voinut hypätä suoraan (vähiten epä-)kiinnostavaan kohtaan.

Jotain uutta, mutta varsin masentavaa toki lopulta opinkin: sopisin parhaiten yhteen härän tai neitsyen kanssa ("kolme sydäntä".."kolme sydäntä"), ja olen pitkälti aina pyörinyt minulle täysin väärien horoskooppimerkkien edustajien kanssa, jotka Ruotsalaisen mukaan sopivat minulle vain "yhden sydämen" arvoisesti.

Se taas on ihan toinen juttu, teenkö tällä tiedolla käytännössä yhtään mitään.

Kuuntelukokemuksena Parisuhdeastrologiaa-äänikirja vastasi tylsähköä luentoa. Tulkitsijana toiminut, vakaaääninen Kaija Pakarinen teki toki parhaansa, kiitos siitä! Edelleenkään en silti tajua, miksi tällainen hakuteosmainen opas on luettu äänikirjaksi. Suosittelen hc-horoskooppiharrastajille, muut kuunnelkoot vaikka radiota.

Kassan kautta, Pauli Kohelo

Don Quiote meets Paulo Coelho

Pauli Kohelo, tuo pseudonyymi kirjailija (Kari Hotakainen..?), on siitä poikkeuksellinen tapaus, että jopa moniin hyvinkin suosittuihin kirjailijoihin kriittisesti suhtautuva luottokirjastonhoitajani pitää hänen tuotannostaan. Kun luin vuosia sitten Pauli Kohelon ensimmäisen kirjan, Ohessa tilinumeroni (julk. 2008), tartuin siihen nimenomaan kirjastonhoitajani suosituksesta. Teos olikin varsin omalaatuinen ja hilpeä, ja jätti mukavan kuplivan jälkimaun, joka on kestänyt tähän päivään saakka.

Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, pääsin jälleen sukeltamaan Kohelon, tuon ristijärveläisen metsurin ja kirjailijan, veikeään maailmaan. Kassan kautta (julk. 2014) jatkoi pitkälti Kohelon ensimmäisen teoksen jalanjäljillä. Henkiseen ja fyysiseen matkantekoon keskittynyt kirja oli taas todellista parodian juhlaa: 

Minunkin matkakirjallani on useita esikuvia, mutta en vie aikaanne pitkillä listoilla vaan mainitsen vain oleelliset. 

Täysin ohittamattomana kaikupohjana on toiminut Pekka Himasen "Linnatuulesta Tuuliharjaan" (Karisto 2001), kirja joka kertoo Pekan matkasta historialliselta hämäläiseltä huoltoasemalta toiselle. Kirja on paitsi hengästyttävä selviytymistarina myös matka uuden ajattelun ytimeen. Pekka kirjoittaa ennennäkemättömän rohkeasti tavasta, jolla hän vaihtoi bussin taksiin lennosta kesken matkan koska sydän sanoi niin ja koska ulkoministeriö maksoi.

Kuten yllä olevasta pätkästäkin huomaa, tässä kirjassa ilkamoidaan paitsi Kohelon (Coelhon) itsensä, myös monien kuuluisuuksien kustannuksella. Osansa saavat muun muassa Tommy Hellsten, Veikka Gustafsson, Mauno Koivisto, Jörn Donner, Pentti Saarikoski, Martti Ahtisaari, Bono.. Lista jatkuu loputtomiin. Itse rakastan terävää sanailua, hyvää parodiaa ja intertekstuaalisia viittauksia yli kaiken, niinpä tämä teos sopi käteeni erinomaisesti. Vähän kuin olisi Uutisvuotoa katsellut.

Astangajoogan harrastajana nauroin erityisesti lajini gurujia käsittelevälle tekstinpätkälle:

Vittu ne joogamatot eivät mahtuneet koneen ylähyllylle kun joku vitun urpo oli laittanut oman laukkunsa poikittain. Vittu teki mieli vetää pataan sitä piereskelevää urpoa kun se ei mun yhdestä ilmeestä tajunnut, että laita nyt vittu vähän vikkelään se veskas niin että mun matot sopii tähän. (joogamestari Sri Pattabhi Joisin "Mielenmaltti" -lehdessä)

Viihdyin tämän Kassan kautta -teoksen parissa niin hyvin, että saatan ihan oikeastikin kuljettaa sen vielä ulos kirjakaupasta kassan kautta. Tosi on.

(Facebook/Anarkistimeemit)

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, Riikka Pulkkinen

Riikka Pulkkinen, tuo henkilökohtainen piinaajani, iski jälleen

Hitto vie. Sorruin taas Riikka Pulkkiseen, vaikka hänen aiemmat teoksensa ovat olleet minulle aivan liian depressiivisiä ja raskassoutuisia, ja suuhuni on jäänyt kerta toisensa jälkeen karvas ja tunkkainen jälkimaku. Viekas Pulkkinen sai kuitenkin huijattua minua vielä kerran, kiitos hämäävän genrevaihdoksensa. Seuraavaa kertaa ei tule, sen lupaan.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (julk. 2014) on pieni ja sympaattisen näköinen chick-lit -kirja, jonka kertomus on julkaistu aikaisemmin Kauneus & Terveys -lehden jatkokertomuksena. Pahaa-aavistamattomana otinkin tämän harmittoman oloisen pikku kirjasen rantaseurakseni, kun suuntasin aurinkoisena kesälauantaina Porin Yyteriin. Ajattelin, että kevyen kevyt ja ennen kaikkea hauska chick-lit olisi nappivalinta.

Vaan eipä ollut ei. Kyllä Pulkkinen on aina Pulkkinen, vaikka chick-lit -höttöön upottaisi. Iiris Lempivaara oli tupaten täynnä surua, eksistentiaalista tuskaa ja elämän suurten kysymysten kanssa painiskelua. Mielialani laski sivu sivulta, ja minun oli lopulta pakko vaihtaa kuuntelemani Sigur Róskin Keshaan, etten olisi lähtenyt hukuttamaan itseäni vieressä kohisevaan mereen. Noh, vitsit vitseinä.

Mutta ei, tämä kirja ei ollut sitä mitä odotin ja toivoin. Mielestäni Pulkkinen ei osaa kirjoittaa chick-littiä. Hän kertakaikkiaan vaan on liian korkealentoinen, kikkaileva ja raskassoutuinen moiseen. Kirjassa oli hauskoja kohtia aivan liian vähän, ja esimerkiksi mukana olleet angstiset, omaan mieleensä totaalisesti sotkeutuneet teinitytöt olivat lähinnä kiusallisia ja kammottavia, ja saivat minut toivomaan, että kirja olisi pian ohitse. Pulkkiselle tyypillisesti tämäkin teos oli siis ennen kaikkea syvällinen ja synkkä. Samansuuntaisia huomioita teki myös Elina.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän toi mieleeni vuosia sitten käymäni keskustelu Sisko tahtoisin jäädä -elokuvasta. Eräs ikäiseni nainen totesi minulle, että ei halua katsoa tuota teinityttöjen päättömästä sekoilusta kertovaa elokuvaa, koska on itse aikoinaan ollut samanlainen kuin tarinan päähenkilöt, eikä hän muistele sitä aikaa lämmöllä. Hänen mukaansa tuollaisen omasta menneisyydestä muistuttavan elokuvan katsomisesta tulisi vain agressiivinen ja paha olo. Ymmärsin täysin. Omassa suhteessani Pulkkisen tuotantoon on samoja vivahteita.

Kun luen fiktiivistä tarinaa, haluan irrottautua arjesta ja löytää elämään uusia, kiehtovia ja ehkä vavahduttaviakin näkökulmia. Haluan nauraa ja vaikuttua. Astua itseni ulkopuolelle. En halua, että kirjailija porautuu aivoihini, ja kiduttaa minua. Sitä on vaikea selittää, mutta joku Pulkkisen aihevalinnoissa ja tavassa kirjoittaa menee liian syvälle.

Minä, Marie Antoinette, Carolly Erickson

Nainen Ranskan suuren vallankumouksen keskiössä

Yli vuoden kestänyt matkani Ranskan kuuluisimman kuningattaren jalanjäljillä saapui juuri veriseen päätökseensä.

Historioitsija Carolly Ericksonin kirjoittama, poikkeuksellisen viehättäviin kansiin verhottu Minä, Marie Antoinette (The Hidden Diary of Marie Antoinette, julk. 2012) ei melko kattavien ennakkotietojeni vuoksi tarjonnut minulle suurempia yllätyksiä. Ennalta-arvattavan lopun ohella lukukokemustani latistivat myös sangen hampaattomat ja peruskiltit päähahmot, joilta puuttui särmää. Pientä jännitettä ja sähäkkyyttä tarjosi lähinnä kostonhimoisen naisen rooliin istutettu Amélie, tuo Marie Antoinetten rakastajan katkera vaimo, joka teki kaikkensa tuhotakseen kuningattaren. Hän vieraili tarinassa kuitenkin vain silloin tällöin. Näistä harmillisista puutteista huolimatta Ericksonin teos toimi peruspätevänä viihteenä, joka ajoittain huvitti, ajoittain liikutti.

Esimerkiksi Marien Antoinetten alulle pistämät muotivillitykset toivat tarinaan mukavaa lisäväriä ja komiikkaa:

13. lokakuuta 1779
Olen antanut määräyksen, että kaikkien hovin naisten on koristauduttava linnunsulin. Strutsinsulin, riikinkukonsulin, papukaijansulin. Muutaman tunnin kuluttua määräyksen julistamisesta sulat oli tietenkin myyty loppuun kaikista Pariisin liikkeistä. Kuninkaallisen eläintarhan linnut on siirretty salaiseen piilopaikkaan turvaan aseistautuneilta sulkienmetsästäjiltä.

Sen sijaan Marie Antoinetten sairaanloisen pikkupojan tuskallinen elämä sai minut vakavoitumaan:

Pikku Louis-Joseph istui pöydässä hoitajansa vieressä koko yläruumis kierossa, pää vääntyneenä kohti olkapäätä ja kasvot kivun vääristäminä. Minun on tunnustettava, etten kykene katsomaan häntä ilman että kyyneleet kihoavat silmiini.

Vuosina 1755-1793 elänyttä, omalta osaltaan Ranskan vallankumouksen katalysaattorina toiminutta Marie Antoinettea parjattiin paljon. Milloin hän tuhlasi liikaa rahaa, milloin taas käyttäytyi säädyttömästi, tai sekaantui maansa politiikkaan sopimattomissa määrin.

Tässä fiktiota ja faktaa sekoittavassa teoksessa Erickson kuitenkin antaa Marie Antoinettesta hyvin inhimillisen kuvan. Itse ainakin huomasin pitäväni Marie Antoinettea lähinnä olosuhteiden uhrina, kultaisessa häkissä eläneenä lapsimorsiamena (hän nai Ludvig XVI:n ollessaan vasta 14-vuotias), joka pyrki tekemään parhaansa hänelle langenneessa asemassa. Marie Antoinette ei ollut paha, inhimillinen kyllä.

P.S.

Mikäli tämän Ranskan dauphinen elämä kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti katsomaan Sofia Coppolan silmiähivelevän kauniin ja unenomaisen Marie Antoinette -elokuvan vuodelta 2006. Tämä elokuva on henkilökohtainen suosikkini kaikista tuntemistani Marie Antoinette -tarinoista:

(www.wikipedia.org)