tiistai 5. tammikuuta 2016

Valkoinen aura, Mia Vänskä






Jälleen viihdyttävä kauhukirja Vänskältä


Mia Vänskästä on muodostunut minulle melkoinen guilty pleasure. Vaikka hänen teoksiaan ollaankin kritisoitu milloin töksähteleviksi, milloin kliseisiksi tai hätäisiksi, minä viihdyn niiden parissa erinomaisesti, eikä myöskään Valkoinen aura (julk. 2014) tehnyt poikkeusta. Joululoman suosiokkaan myötävaikutuksen tukemana onnistuin jälleen kerran kehittämään sitkeän "vielä yksi sivu" -syndrooman lähes välittömästi, ja kaikki muut kesken olleet kirjat jäivät oman onnensa nojaan sata-prosenttisesti. Voi kunpa tätä Suomi-kauhua vain olisi tarjolla enemmän! 

Se toki myönnettäköön, että erityisen pelottavana en Valkoista auraa pitänyt, enemmänkin luin sen trillerinä, jonka kiinnostavin elementti oli yllätyksellinen juoni ja sen selvittäminen, kuka tappoi ja kenet. Pelottavimman suomalaisen romaanin titteliä minun silmissäni kantaa edelleen Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa.

Valkoisessa aurassa käsiteltiin melko paljon energiahoitoja ja chakroja. Tämä oli minusta kiehtova lisä, koska olen perehtynyt aihealueeseen jonkin verran itsekin joogaharrastukseni kautta. Vänskän käsittelyssä nämä elementit saivat luonnollisesti hyvinkin synkkiä ja vastenmielisiä sävyjä, ja erityisesti pari raakaa kuolemaa jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Mitä itse murhiin tulee, toivat ne mieleeni italialaisen Leonarda Cianciullin tapauksen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti