perjantai 25. maaliskuuta 2016

Firman mies, Tuomas Vimma






Miksi, oi miksi Tuomas Vimma ei ole enää yhtä överi kuin ennen?


Muistan, miten vuosi sitten lainasin ensimmäisen Tuomas Vimma -kirjani, Raksan (julk. 2011), ja ihastuin ikihyviksi. Tuolloin harmittelin ainoastaan sitä, että kuuntelemani äänikirja ei saanut kunnon closurea, koska kyseessä oli trilogia. Nyt, kierrettyäni jostain syystä ensin läpi kaikki muut Vimman kirjat paitsi Raksan jatko-osat, päädyin vihdoin lukemaan Firman miehen (julk.2014), eli Raksa-trilogian päätösosan. Tosin se keskimmäinen komponentti, Ruutukymppi, puuttuu edelleen luetut-listaltani. Varsin epäloogista, mutta näin on päässyt käymään, koska olen ajoittain sangen epälooginen ja impulsiivinen lukija. 

Tähän mennessä olen pitänyt jokaisesta Vimmalta lukemastani teoksesta, kiitos omaperäisen kielenkäytön, värikkäiden juonikuvioiden ja epikurolaisen hedonismin. Vimman teoksissa on yleensä aimo annos Johanna Tukiaisenkin peräänkuuluttamaa glamouria ja luksusta, ja normaalia perusarkea elävä lukija saa pienen hetken ajan pröystäillä kunnolla yhdessä sikamaisten päähenkilöiden kanssa. 

Firman miehen kohdalla näin ei kuitenkaan valitettavasti ollut. Hyperborea-rakennusliikkeen vaiheita kuvailevassa teoksessa nimittäin keskityttiin luksuksen sijasta YT-neuvotteluihin ja kuivahkoon bisnes-keinotteluun, jotka alkoivat pitemmän päälle lähinnä ärsyttämään, eivät niinkään viihdyttämään tai huvittamaan. Vimman tavaramerkeistä oli jäljellä vain röyhkeä asenne ja kantaaottavuus, eivätkä ne yksinään kantaneet loppuun asti. Pidänkin selkeästi enemmän Raksa-sarjaa edeltäneistä teoksista, joissa Vimmalla oli vielä käytössään laajempi ja persoonallisempi väripaletti, eikä sana "kohtuullisuus" kuulunut hänen sanavarastoonsa. 

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Norma, Sofi Oksanen





Oksasen Tähkäpää-tarina ei kietonut minua pauloihinsa


Juuri kun luulin, ettei Viron lähihistoriassa loputtomiin piehtaroiva Sofi Oksanen voisi minua yllättää, hän teki sen. Kohdunvuokraus- ja hiusbisnekseen uppoutuva Norma (julk. 2015) oli jotain aivan muuta, kuin mitä olen Oksaselta tottunut lukemaan. Valitettavasti vain tämä(kään) kirja ei saanut minua innostumaan, se oli vain eri tavalla ikävä kuin aiemmat Oksasen teokset. Yleensä en ole pitänyt Oksasen tarinoista niiden synkkyyden ja vastenmielisten henkilöhahmojen takia. Nyt syynä pettyneeseen olankohautukseen taas oli tarinan huono imu. 

Sinällään esimerkiksi kohdunvuokrausbisnes on aiheena ajatuksia herättävä, mutta Oksanen ei valitettavasti saanut siitä kunnon otetta. Margaret Atwood otti lapsitehtailuteeman haltuunsa paljon iskevämmin jo 31 vuotta sitten ilmestyneessä klassikkoteoksessaan Orjattaresi (The Handmaid's Tale, julk. 1985).

Minulla ei totta puhuakseni ole juurikaan hajua siitä, miten tämä kertomus lopulta päättyi, koska mielenkiintoni keskittyä tarinan kuunteluun oli äänikirjan viimeisen levyn kohdalla jo niin vähäinen. Näin jälkikäteen päässäni leijailee vain hataria muistikuvia siitä, että Norman äidin itsemurhaa märehdittiin loputtomiin, ja tarinan päähenkilö oli hypertrikoosia sairastava meedio. Siinäpä se. Jos minun jotain Oksasen kirjaa pitäisi suositella, olisi se Puhdistus (julk. 2008), ei Norma.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Mies katoaa, Jouni Hynynen





"Vihaan sinua joka ostit tämän kirjan. Jokainen myyty kirja tarkoittaa sitä, että kustantaja saattaa pyytää minulta jatkossakin jotain uutta julkaistavaa."


- Kyllä mua ärsyttää likimain kaikki asiat. Se on mulle sellanen voima joka potkii eteenpäin, sellainen ärtymys ja viha.   (Jouni Hynynen MTV:n haastattelussa)

Joitakin vuosia sitten kuuntelin Kotiteollisuudesta tutun Jouni Hynysen esikoisteoksen Rakkaudella Hynynen (julk. 2007), ja viihdyin erinomaisesti. Niinpä Mies katoaa -äänikirjan (julk. 2009) osuessa silmiini kirjaston äänikirjahyllyssä oli lainauspäätöksen tekeminen helppo.

Kuuntelukokemuksena Mies katoaa ei valitettavasti ollut yhtä hauska kuin Rakkaudella Hynynen, mutta ajatuksia se toden totta herätti. Tämä kirja on tajunnanvirtamainen Mielensäpahoittajan ja Juha Vuorisen ristisiitos, jossa ei ole kirosanoja, vihaa tai alatyylisiä ilmauksia säästelty. Jos kyse ei olisi juuri Hynysestä, voisi luulla, että tämä on jonkinlainen laskelmoitu provokaatioyritys, tarve hankkia kirjalle juhannustanssimaista skandaalihuomiota. Mutta koska näppäimistön takana on istunut juuri tämä lappeenrantalainen risuparta, lienee tämä kirja yksinkertaisesti rehellinen.

Mies katoaa -teoksen suurin ongelma minun silmissäni on, että se paljastaa liikaa, ja kuulostaa lähes kautta linjan turhan depressiiviseltä ja kitkerältä. Tai sitten en vain kuulu kohderyhmään, kun en koe saavani omaan elämääni minkäänlaista lisäarvoa siitä tiedosta, että Hynysen(/teoksen päähenkilön) ulosteessa on aamuisin verta, hän painaa sata kiloa ja harrastaa vaimonsa kanssa "ihan kivaa seksiä ilman esileikkiä kerran kuukaudessa". En väitä, etteivätkö tällaiset detaljit voisi olla realistisia ja omalla tavallaan paljastuksina rohkeita, mutta hieman vähempikin avautuminen olisi riittänyt.

Hynynen ei ole koskaan kuulunut, tai tule koskaan kuulumaan lempikirjailijoihini, mutta on myönnettävä, että ainakin hän saa minut kohottelemaan kulmakarvojani. Tylsistyminen ei pääse yllättämään.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Meikkipussin pohjalta, Kaisa Haatanen





Anna-Leena Härkösen sielunsisar on löytynyt


Kaisa Haatasen esikoisromaani, Meikkipussin pohjalta (julk. 2015), tutustutti minut uuteen viihdekirjallisuuden genreen: turkey littiin, eli keski-ikäisten naisten elämää ruotivaan kirjallisuuteen. Tässä on siis naisen elämän temporaalisen janan seuraava vaihe Bridget Jonesin jälkeen. Ja kaikeksi onneksi varsin hauska sellainen! 

Päähenkilö, helsinkiläinen kustannuspäällikkö Tytti Karakoski, nauttii itsellisestä elämästään mitä suurimmissa määrin: shoppailua, matkustelua ja kulttuurielämyksiä juuri oman maun mukaan ilman, että kukaan häiritsee tai rajoittaa. Miesten statistin rooli tehdään selväksi heti alussa, kun muuten kaikin puolin hyvä sulhasehdokas saa kenkää vain, koska kuorsaa liikaa. Keski-ikäinen nainen osaa jo arvostaa hyviä yöunia.

Haatasen jossakin määrin omaelämänkerrallinen esikoisteos on koukuttava ja teräväkatseinen pakinakollaasi, joka tulee kuunneltua kuin vaivihkaa hyvinkin nopeasti loppuun. Suosittelen tätä erityisesti kaikille Anna-Leena Härkösen ystäville. Meikkipussin pohjalta voisi nimittäin olla lähes suoraa jatkoa Härkösen suosituille kolumnikokoelmille, kuten Ihana nähä! ja muita kirjoituksia sekä Mikkihiirihelvetti ja muita kirjoituksia. 

Ainoa selkeä ero Haatasen ja Härkösen välillä (perhemuodon lisäksi) on se, että siinä missä Haatanen suosii matkakohteena Iso-Britanniaa, suuntaa Härkönen lämpimämpiin maihin, kuten Thaimaahan. Elämästä nautiskelu yhdistettynä ajoittaisiin narttukohtauksiin yhdistävät kuitenkin molempia.