sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Vegetaristi, Han Kang







"Tien vieressä kasvavat puut palavat, leiskuvat vihrein liekein, jotka värähtelevät kuin valtavan villipedon kyljet"


Tämä Booker-palkittu, alkuperäiskielellä jo kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Vegataristi-romaani oli poikkeuksellisen koukuttava lukuelämys. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ahmin tekstiä tällaisella intensiteetillä, ja koin jopa vieroitusoireita, kun kirja ei ollut mukanani. Jotain eteläkorealainen Han Kang siis teki oikein. Mitä se sitten oli, onkin jo aivan toinen kysymys. 

Yksi asia on kuitenkin varma; tämä kirja meni ihon alle. Tunteet vaihtelivat kiinnostuksesta ja hämmästyksestä voimakkaaseen turhautumiseen ja jopa fyysiseen repulsioon. Kirja sisälsi kohtia, jotka pakottivat minut keskeyttämään lukemisen, koska aloin voida niin huonosti. Esimerkiksi eläinrääkkäys herätti minussa voimakasta pahaa oloa ja vihaa.

Kirjan päähenkilö, lihasta kieltäytyvä Yeong-hye oli minusta jokseenkin lannistava protagonisti. Kerta toisensa jälkeen hän teki poikkeavia valintoja silmääkään räpäyttämättä, eikä niille annettu varsinkaan loppua kohti kovinkaan hääppöisiä motiiveja. Voidaan toki puhua esimerkiksi ympäristönsuojelusta, luontosuhteesta ja ihan vaan itsemääräämisoikeudesta, mutta silti minulle jäi tunne, että ilmaan jäi liikaa kysymyksiä. Oma paras arvaukseni on, että Yeong-hye sulautui tarinan edetessä yhä enenevissä määrin osaksi luontoa. Aluksi hän kieltäytyi tuhoamasta sitä, ja lopulta uskoi jo itsekin olevansa puu. Mutta kukapa tietää, sillä Vegetaristi näyttää saaneen myös monet kirjabloggarikollegani hyvin hämilleen. Kukaan ei ole varma mistä pohjimmiltaan oli kyse, mutta kaikki ovat lumoutuneita.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Down the Rabbit Hole: Curious Adventures and Cautionary Tales of a Former Playboy Bunny, Holly Madison





Kirja, jonka sisällön Hugh Hefner kieltää


Vuosia sitten seurasin säännöllisesti Holly Madisonin tähdittämää The Girls Next Door -realitya, jossa kamerat dokumentoivat Playboy-moguli Hugh Hefnerin ja hänen tyttöystäviensä elämää Playboy-kartanossa. Se oli juuri sellaista sopivan kevyttä viihdettä, jonka saattoi jättää pyörimään taustalle esimerkiksi tiskatessa ja silittäessä. Vaaleanpunainen, kaukana omasta arkitodellisuudesta oleva höttö tuntui harmittomalta ja omalla tavallaan mielenkiintoiselta. Pieni juustoisuus ei haitannut tippaakaan.

Holly Madisonin Liisa Ihmemaassa -teemainen Down the Rabbit Hole: Curious Adventures and Cautionary Tales of a Former Playboy Bunny -muistelmateos (julk. 2015) maalaa satumaisen kartanon elämästä kuitenkin astetta synkemmän kuvan. Hefner ei olekaan mikään leppoisa vaari, vaan silmittömiä raivokohtauksia saava sovinistinen tyranni, joka murentaa tyttöystäviensä itseluottamuksen pala palalta, sanelee, miltä heidän tulee näyttää, ja usuttaa naiset toisiaan vastaan omaa egoaan pönkittääkseen. Hefnerin taloon muuttavat naiset näyttävät kaikki vaipuvan jonkinlaisen Tukholma-syndrooman valtaan, josta Madison on nyt herännyt. 

Hefner luonnollisesti kieltää kaiken, hänen mukaansa Madison on muokannut menneet tapahtumat uuteen uskoon tätä kirjaa kirjoittaessaan. Julkisuuskuvastaan tarkalle Hefnerille tällainen loanheitto ei käy, ja aiemmin hän onkin onnistunut säilyttämään hyvät välit kaikkiin exiinsä ja haareminsa jäseniin. Madison toi poikkeuksen sääntöön. 


(Pinterest)

maanantai 18. syyskuuta 2017

Nikki Sixxin maailma, Nikki Sixx





"Tarvitsemme friikkejä, koska pelkäämme niitä"


Luin jokin aika sitten Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja-omaelämänkerran. Se oli raju, mutta myös hyvin mukaansatempaava ja rehellinen teos, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa. Tästä Nikki Sixxin maailma -teoksesta (This is Gonna Hurt. Music, Photography, and Life Through the Distorted Lens of Nikki Sixx, 2011) ei valitettavasti voi sanoa samaa. Kaiken oleellisen kertoo ehkä se, että tämä kirja oli minulla kesken monta kuukautta, ja luin sen loppuun vasta, kun lainojen uusintakatto tuli vastaan.

Mötley Cruen viisikymppinen basisti on raitistumisen ja terapian myötä seestynyt ja päässyt tasapainoon itsensä kanssa, mutta samalla hänestä on valitettavasti tullut hieman tylsä elämänkertakirjan lukijan kannalta. Varsinkin, kun Sixx harrastaa paljon suurempaa itsesensuuria kuin aikaisemmin. Sinällään tämä on toki hyvin fiksua häneltä, ja huomaavaista läheisiä kohtaan. Elämänkertakirjojen fanina nautin kuitenkin enemmän teksteistä, joissa lukija päästetään kunnolla kertojan ihon alle. Tällaisia elämänkertoja kirjoittaa muun muassa brittiläinen reality-julkkis Katie Price.


Nikki ja ex-kihlattunsa Kat Von D.


Ehkä kiinnostavinta tässä kirjassa ovat Sixxin valokuvausharrastus ja hänen poikkeava estetiikantajunsa. Sixx on kiinnostunut asioista, joita yleensä pidetään groteskeina tai pelottavina. Hän kirjoittaa:

Valtavirran käsitys kauneudesta ja rakkaudesta on valheellinen. Useimmat ihmiset näkevät ruusussa romantiikan ja rakkauden. Minä näen siinä piikit, veritipat ja sydänsurut..
Muistan, kuinka lapsena katselin valokuvakirjaa friikeistä ja muista sirkusesiintyjistä, ja ihmettelin, miksi niitä pidettiin outoina. Kuvittelevatko ihmiset, ettei friikeillä ole tunteita, jos heiltä puuttuu raajoja? Eivätkö he pysty rakastamaan, jos heidän vartalonsa ovat epämuodustuneita? Eivätkö he ole kauniita, jos he eivät ole stereotyyppisiä? Ehkä me muut olemme rumia.

Kirja sisältää runsaasti valokuvia Nikkin kuvaamanlaisista, ulkoisesti tavalla tai toisella poikkeavista ihmisistä. Pidin tavasta, jolla kuvat oli toteutettu. Ne olivat taiteellisia, tarkkaan mietittyjä ja pysäyttäviä:






Myöskään Nikki ei kuitenkaan ole mikään pyhimys, mitä tulee ihmisten tuomitsemiseen. Kiinnitin huomiota tähän kommenttiin:

On käsittämätöntä, että jotkut tuhlaavat energiaansa tosi-tv -sarjoihin, kuten The Girls Next Dooriin, jossa jälkeenjääneet peroksidiblondit esittelevät tyhmyyttään. Miljoonat ihmiset istuvat sohvillaan katsomassa Hefin tyttöjä, sitä kuinka he tuijottavat peiliin niin kauan, että heistä tulee kokonaan silikonia.

Tämän mielipiteen perusteella voisin lämpimästi suositella Nikkille The Girls Next Door -sarjan päätähden, Holly Madisonin, elämänkertaa Down the Rabbit Hole: Curious Adventures and Cautionary Tales of a Former Playboy Bunny (julk. 2015). Siitä selviää, että myös Nikkin syvästi halveksumilla Playboy-tytöillä on sielu, ja omat kompleksiset taustansa. Lisäksi kaikki tytöt näyttävät samalta, koska Hefner on määrännyt niin, ei siksi, että kaikki tytöt haluaisivat oma-aloitteisesti ja luonnostaan olla sen näköisiä. Lopuksi vielä todettakoon, että Nikkin asemassa olisin kyllä aika hiljaa, koska mies on itse taluttanut alttarille kolme valokuvamallia, joista kaksi ensimmäistä ovat vieläpä poseeranneet -missäpä muuallakaan- kuin juuri Playboyssa. Pata kattilaa soimaa, ja niin edelleen.

torstai 7. syyskuuta 2017

Tauski - elämä ja teot, Antto Terras






Tauski-roast


Totesin tästä Antto Terrasin kirjoittamasta Tauski -elämä ja teot -elämänkerrasta (julk. 2016) taannoin Instagramissa seuraavaa: "Elämänkertojen suurkuluttajan totean, että #anttoterras :in #tauski #elämänkerta on kyllä ihan näppärästi kirjoitettu (plussaa #seiska :lle kettuilusta!) mutta ei tämä silti suosikkikirjojeni listalle pääse.. Tauskista yritettiin tehdä jonkinlaista sympaattista #antisankari -hahmoa, mutta lopputulos oli minusta #levoton #pintaraapaisu #yöunetmeni #aivoihinsattuu #notforme.."

Tästä statementistä on ehtinyt kulua jo jonkin verran aikaa, mutta olen edelleen samalla kannalla. Luin iskelmälaulaja Tauno Peltosen elämänkerran puhtaasti viihdemielessä, ja odotin etukäteen jotain kevyttä höttöä, mutta lopulta huomasinkin ahdistuvani. Vauhtia oli yksinkertaisesti liikaa, kerrontatapa liian pinnallinen ja hätäisä, enkä pitänyt siitä, kuinka ivallisesti Terras roustasi Tauskia kerta toisensa jälkeen, vaikka en Tauski-fani olekaan. Tämä vain meni hieman yli, enkä enää tiennyt, mitä ajatella. Tuli kiusaantunut olo.

Se, minkä tätä kirjaa lukiessani opin, oli että elämänkerroissa nautin erityisesti ihmisten sisäisten motiivien ja syy- seuraussuhteiden spekuloinnista. Haluan analysoida lukemaani, ja pohtia asioita kaikessa rauhassa yhdessä kirjoittajan kanssa. Tunnelmoida. Uppoutua ja samaistua. Mihinkään näistä ei tämä pilkallinen ADHD-rykäisy tarjonnut mahdollisuuksia. Jossain toisessa kontekstissa ja pieninä annoksina Terrasin tarinointi olisi ehkä voinut toimiakin, mutta elämänkertana tämä oli minusta kertakaikkisen hirvittävä.

Dublinin Guinness Storehousella ja Tauskin
elämänkerralla on muutakin yhteistä kuin pelkkä alkoholi..

sunnuntai 20. elokuuta 2017

The Murder of Princess Diana, The Truth Behind the Assassination of the Century, Noel Botham






Murhattiinko prinsessa Diana?


Tämän kuun 31. päivä tulee kuluneeksi tasan 20 vuotta siitä, kun maailman kuvatuin nainen, Walesin prinsessa Diana kuoli. Tämä on nostanut hänet uudelleen otsikkoihin, ja myös Dianan arkkivihollinen, Cornwallin herttuatar Camilla Parker Bowles julkaisi oman vastineensa tarinalle (The Duchess: The Untold Story, Penny Junor, 2017). Kuten tämän vuonna 2004 julkaistun kirjan raflaava otsikko antaa ymmärtää, kuuluu Noel Bothamin The Murder of Princess Diana -teos vahvasti pro Diana -ryhmään. 

Botham syyttää Dianan murhasta muun muassa prinssi Charlesia ja Camilla Parker Bowlesia (koska Charles halusi mennä naimisiin Camillan kanssa, piti Diana eliminoida, jotta Charlesista tulisi leski), brittien hovia ja salaista tiedustelupalvelua (koska suhde ja mahdollinen yhteinen lapsi muslimin kanssa ei ollut suotavaa), sekä amerikkalaisia (koska Diana vastusti maamiinoja). 

Monella taholla oli syytä eliminoida Diana, ja hänen kuolemaansa sisältyy monia epäilyttäviä yksityiskohtia; autonkuljettaja Henri Paulin mahdollisesti väärennetyt verikokeet, Ranskan poliisin salaamat Pont de l'Alman tunnelin valvontakameranauhat onnettomuushetkeltä, salaperäinen Fiat Uno, oudon nopeasti siivottu onnettomuuspaikka, Dianan kummallisen pitkäksi venähtänyt ambulanssimatka sairaalaan, ja Dianan ruumiin pikavauhtia tapahtunut palsamointi ovat vain joitakin esimerkkejä oudoista detaljeista, jotka ovat herättäneet monen epäilykset. 

Salaliittoteorioita ei yleensä oteta kovinkaan vakavasti, ja niitä vaivaa usein jonkinasteinen foliohattu-stigma. Toisaalta prinsessa Diana ei olisi ensimmäinen kuninkaallisten salamurhan uhri, ja olen muutenkin aina pitänyt prinsessa Dianan tarinaa kiehtovana. Niinpä tämä Audiblesta ladattu äänikirja oli minulle hyvin vangitsevaa kuunneltavaa. Siinä perehdyttiin paitsi Dianan kuolemaan, myös hänen sitä edeltäneeseen, liian lyhyeksi jääneeseen elämäänsä. Kontrasti myös äskettäin lukemaani, yllä mainittuun Camillan elämänkertaan oli suunnaton. Näkökulma ratkaisee.

torstai 17. elokuuta 2017

The Duchess - The Untold Story, Penny Junor






Valkopesuyritys vai totuus?


Crown is just like a hat, but it lets the rain in. 
-Camilla Parker Bowles


Olen jo jonkin aikaa ollut kiinnostunut prinsessa Dianan tarinasta, ja brittiläisestä monarkiasta yleensäkin. Niinpä uteliaisuuteni heräsi, kun sain tietää, että Dianan ja prinssi Charlesin liiton rikkoutumisessa vahvasti mukana ollut Camilla Parker Bowles on niin ikään saanut oman elämänkertansa. Penny Junorin kirjoittama, The Duchess - The Untold Story (julk. 2017) olikin varsin mielenkiintoista, joskin selkeän puolueellista luettavaa. Tai no, itse asiassa kuuntelin tämän kirjan läpi Audiblen äänikirjana jo ennen kuin sain painetun version itselleni postitse. Äänikirja olikin hyvä valinta, sillä se kulki mukana niin ulkoillessa kuin siivotessakin, ja lukijana toiminut Jenny Funnell teki erinomaista työtä. Kun äänikirjan lukijalla on näin hyvä ulosanti, tulee kuuntelukokemuksesta lähes meditatiivinen.

Aiheena Camilla Parker Bowles on hankala. Vähän kuin lukisi itse Saatanan elämänkertaa, ja yrittäisi sitten muodostaa sosiaalisesti hyväksyttävää mielipidettä naama peruslukemilla. Ainakin, jos briteiltä kysytään. Prinsessa Diana järkyttyi aikoinaan suuresti saadessaan tietää, että hänen silloisella kihlatullaan prinssi Charlesilla oli edelleen hyvin lämpimät välit entisen naisystävänsä, Camillan kanssa. Siitä alkoivat Dianan syömishäiriökierre ja lopulta avioeroon johtaneet parisuhdeongelmat Charlesin kanssa. Syy-seuraus -suhteet loistavat läpi myös tästä Camillan omasta elämänkerrasta, vaikka hän tuskin tätä haluaisi. 

Toisaalta Junor muistaa korostaa, kuinka hyvä tyyppi Camilla on, ja miten Diana oli pelkkä rikkinäisestä perheestä tullut epävarma ja pinnallinen teini, kun hän kihlautui Charlesin kanssa. Lisäksi Junor ei säästele sanojaan kuvaillessaan sitä, miten Camilla pelasti Charlesin masennuksen syövereistä, kun liitto Dianan kanssa oli prinssi Harryn syntymän jälkeen lopullisesti karilla, ja kuinka Camilla auttaa Charlesia olemaan parempi mies ja tuleva kuningas vielä tänäkin päivänä. 

Tämä teos on vahvan puolueellinen, ja se pyrkii normalisoimaan myös Camillan kyseenalaisetkin teot, kuten sekaantumisen Dianan ja Charlesin liittoon. Camillan ja Charlesin aviorikoksia pyritään neutralisoimaan muun muassa kertomalla, että myös heidän jo edesmenneet iso-isovanhempansa, kuningas Edward VII ja Alice Keppel, olivat aikoinaan salasuhteessa keskenään.

Minun on myös huomautettava, että jotkut Junorin kirjoittaman elämänkerran yksityiskohdat sotivat vahvasti juuri lukemani, Noel Bothamin kirjoittaman The Murder of Princess Diana -teoksen kanssa. Jompikumpi on väärässä tai valehtelee tietoisesti, mutta en ole varma kumpi. Sen kai lopultakin tietävät vain asianomaiset itse. Tosin yksi heistä ei ole enää hengissä antamassa omaa vastinettaan.

Kenen syytä koko sotku lopulta oli? Camillan, joka valitsi aikoinaan toisen aviomiehen Charlesin pyynnöistä huolimatta, ja palasi kuvioihin vasta Charlesin ollessa jo naimisissa? Charlesin, joka taipui painostukseen etsiä vaimokseen hovia mahdollisimman paljon miellyttävä, nuori ja puhtoinen neitsyt? Vai Dianan, joka ei uskaltanut perua häitä, vaikka olisi halunnut, kuultuaan Charlesin lämpimistä väleistä Camillaan? Vai olivatko kaikki kolme ihmistä vain olosuhteiden uhreja, ja osia yhtä isoa synkroniaa, jossa kausaliteetit seurasivat toisiaan vääjäämättä? "Yhdellä isolla synkronialla" voidaan tässä yhteydessä tarkoittaa muun muassa brittiläistä hovia kaikkine outouksineen. Prinssi Charlesin kerrotaan puuskahtaneen Dianalle, kuvitteliko Diana todella, että hän olisi ensimmäinen Englannin kuningas ilman rakastajatarta.

Teoksena The Duchess oli joitakin loppupään hyväntekeväisyystyötä käsitteleviä lukuja lukuun ottamatta vetävää kuunneltavaa. Camillan elämästä ei ole draamaa ja tapahtumia puuttunut. Suosittelen tätä kirjaa kaikille brittiläisestä monarkiasta kiinnostuneille mutta varoitan, että tämä saattaa provosoida monellakin tapaa.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Taivaalta tippuvat asiat, Selja Ahava







"Taivas on ajatus, jonka ympäri minäkään en osaa piirtää viivaa"


Selja Ahavan Finlandia-ehdokkaaksi valittu ja EU:n kirjallisuuspalkinnon voittanut Taivaalta tippuvat asiat (julk. 2015) on kirja, joka jätti haluamaan lisää. Kun käänsin viimeisen sivun esiin ja tajusin, että "tässä tämä nyt oli", puuskahdin turhautuneena. Juoni jäi yksinkertaisesti aivan liian mielenkiintoiseen kohtaan! 

Muutenkin pidin tästä maagisen realismin tyylisuuntaa edustavasta teoksesta hyvin paljon. Kieli oli kaunista ja elävää, ja sivut kääntyivät kuin itsestään. Erityisesti alku oli vahva ja yllättävä. Tavallaan harmitti, että koko tarina ei jatkanut puhtaasti tuolla samalla linjalla, ja niinpä kiinnostukseni tasossa tapahtuikin hienoisia notkahduksia tarinan edetessä. Loppua kohti Ahava kuitenkin vangitsi mielenkiintoni jälleen totaalisesti.

P.S. 

Luin tämän kirjan loppuun kiikkerässä näköalatornissa, korkealla puidenlatvojen yläpuolella. Onneksi kirjan nimi ei ollut enne.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Nainen junassa, Paula Hawkins






Tarina, joka vei mukanaan hitaasti mutta varmasti


Meneepä aika nopeasti. Edellisestä bloggauksestani on jo neljä kuukautta. Syy tähän on yksinkertainen: olen keskittynyt kaunokirjallisuuden ja siitä bloggaamisen sijaan väitöskirjaani, joka on tätä kirjoittaessa kasvanut 159-sivuiseksi. Ja aivan kuten bloggaaminenkin, myös väitöskirjan kirjoittaminen voi olla hyvin addiktoivaa. Mutta mutta.. Sain tänään pitkästä aikaa kuunneltua loppuun äänikirjan, joten ehkä sanon siitä nopeasti pari sanaa.

Paula Hawkinsin huippusuosittu Nainen junassa -trilleri (The Girl on the Train, 2015) lähti liikkeelle  nihkeästi. En pitänyt päähenkilön (Rachel Watson) katkerasta asenteesta, ja koko asetelma tuntui liian ankealta. Niinpä tämä äänikirja jäikin pitkäksi aikaa minulta kesken. Sain itseni kuitenkin palaamaan tarinan pariin uudelleen, ja jossakin kohtaa sitten vain tuli vastaan se kohta, kun tipuin kaninkoloon, enkä voinut enää lopettaa kuuntelemista. Tämä tarina on nimensä mukaisesti kuin juna: kiihtyy hitaasti, mutta etenee sen jälkeen vääjäämättömän vastaanpanemattomasti. 
- Suosittelen!

tiistai 3. tammikuuta 2017

The Two Lolitas, Michael Maar






Oliko Vladimir Nabokovin Lolita plagiaatti?


Olen viime aikoina keskittänyt valtaosan energiastani väitöskirjani kirjoittamiseen, ja siihen liittyvän lähdemateriaalin lukemiseen. Tämä on kostautunut täällä kirjablogini puolella melkoisena hiljaiselona. Olen kyllä lukenut myös kaunokirjallisuutta, mutta varsin laiskasti, teoksesta toiseen hyppien. Kirjoja on kesken useita (Ruusun nimi, Kuolema Venetsiassa, Kotiopettajattaren romaani..), mutta en ole saanut mitään luettua kannesta kanteen moneen viikkoon.

Kaikeksi onneksi osa väitöskirjani lähdemateriaaleista soveltuu myös kirjabloggauksien tekemiseen. Yksi tällainen teos on saksalaisen Michael Maarin kirjoittama The Two Lolitas -spekulaatio (julk. 2005), jossa hän pohdiskelee, onko Vladimir Nabokovin Lolita (julk. 1955) mahdollisesti plagiaatti saksalaisen Heinz von Eschwegenin Heinz von Lichberg -pseudonyymin suojassa vuonna 1915 julkaisemasta samannimisestä teoksesta. Von Lichbergin kirjan juoni on Maarin mukaan hyvin samankaltainen kuin Nabokovin postmodernissa klassikossa. Maar kuvailee tarinoiden yhtäläisyyksiä seuraavasti:

A cultivated man of middle age recounts the story of his coup de foudre. It all starts when, travelling abroad, he takes a room as a lodger. The moment he sees the daughter of the house, he is lost. She is very young, but her charms instantly enslave him. Heedless of her tender age, he becomes intimate with her. In the end she dies, and the narrator - marked by her for ever - remains alone. The name of the girl supplies the title of the story 'Lolita'. It is the ninht of the fifteen tales in the collection The Accursed Gioconda, and it appeared forty years before its famous homonym.

Tämä kuvaus on sinällään varsin vaikuttava todiste mahdollisista yhteyksistä Nabokovin ja von Lichbergin välillä. Maar esittää kirjassaan kolme mahdollista selitystä Nabokovin ja von Lichbergin teosten välisille vastaavuuksille: sattuma, cryptomnesia (muistihäiriö, jossa kirjailija luulee keksineensä kaiken itse, mutta todellisuudessa kopioi tiedostamattaan aiemmin lukemaansa) tai tietoinen lainaaminen ja jälkien peittely. Maar itse kallistuu vahvasti kolmannen vaihtoehdon kannalle.

Kirjallisuuskriitikot ja tutkijat ovat kuitenkin suhtautuneet Maarin väitteisiin sangen skeptisesti todeten, että ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että Nabokov olisi koskaan edes lukenut von Lichbergin kirjaa, joka ilmeisesti julkaistiin vain saksaksi, eikä saanut sen suurempaa suosiota. Venäläissyntyinen Nabokov asui kyllä jonkin aikaa myös Saksassa, mutta tämä ei silti tarkoita, että hän välttämättä olisi tutustunut von Lichbergin tuotantoon. Lisäksi useat tahot pitävät Maarin väitteitä kaiken kaikkiaan kaukaa haettuina ja hatarina. On esimerkiksi todistettu, että nimi "Lolita" on esiintynyt myös useiden muiden teosten nimissä, joista ensimmäinen ilmestyi jo 22 vuotta ennen von Lichbergin kirjaa.

Jos osaisin saksaa paremmin, ja saisin ilmeisen harvinaisen von Lichbergin Lolita-teoksen käsiini, lukisin sen mielelläni. Olisi hauskaa päästä tekemään tämä vertailu itse.